— Ymmärrän ihan varmasti. Anna tulla vain!
Friskon poika nieleskeli ja pudisti päätään. — Enkä minä luule, että osaisinkaan kertoa. Minä vain tunnen sillä lailla, enkä kykene saamaan sitä sanoiksi.
Mutta Joen käsi taputti rohkaisevasti hänen olkapäätään, ja niin hän jatkoi:
— No niin, asia on näes tällä lailla. Minä en tiedä paljoakaan maaelämästä ja ihmisistä ja muista semmoisista, eikä minulla ole koskaan ollut veljiä tai sisarta tai leikkitovereita. Minä en tietänyt sitä, mutta tunsin itseni kumminkin kaiken aikaa yksinäiseksi — minussa ikäänkuin jokin täällä oleva kaipasi sitä. — Hän laski kätensä rinnalleen. — Oletko koskaan ollut oikein nälissäsi? No, juuri sellaista minäkin tunsin, nälkä oli vain toisenlaista, enkä minä tietänyt mitä se oli. Mutta eräänä päivänä — oh, siitä on jo pitkä aika — eräänä päivänä minä sain käsiini kuvalehden ja näin siinä kuvan — juuri tuon kuvan, jossa kaksi tyttöä ja poika juttelee keskenään. Minusta tuntui, että mahtaisi olla hauskaa sellaisessa seurassa, ja minä aloin ajatella, mitä ne sanoivat ja tekivät, kunnes olo kävi äkkiä niin tukalaksi ja tiesin, että se johtui pelkästään yksinäisyydestä. Mutta kaikkein enimmän ihmettelin sitä tyttöä, joka katselee kuvassa suoraan eteenpäin. Minä ajattelin häntä kaiken aikaa, ja vähitellen hän muuttui minusta aivan eläväksi. Eihän se ollut muuta kuin kuvittelua, ja minä käsitin sen kyllä kaiken aikaa, mutta en vain päässyt siitä irti. Aina kun ajattelin miehiä ja työtä ja kovaa elämää, niin minusta tuntui siltä, ettei se ollutkaan totta; mutta kun ajattelin häntä, niin silloin se oli totta. En minä tiedä oikein — enkä minä osaa sitä selittää sen paremmin.
Joen mieleen muistuivat kaikki omat seikkailut, jotka hän oli mielikuvituksessaan kokenut maalla ja merellä, ja hän nyökäytti päätään. Sen verran hän ainakin ymmärsi.
— Tietysti tuo oli aivan typerää, mutta minä en tietänyt sen suurempaa onnea, kuin että olisin saanut sellaisen tytön toveriksi ja ystäväksi. Siitä on jo pitkä aika, ja minä olin vielä vain lapsi. Otin yhtä mittaa kuvan esille ja katselin tyttöä, ja viimein kävi niin, etten enää kehdannut katsella häntä, jos olin tehnyt jotain sopimatonta. Sitten, kun kävin vanhemmaksi, aloin katsella kuvaa toisella tapaa. Minä ajattelin: entä jos tapaisitkin joskus sellaisen tytön, mitä hän mahtaisi ajatella sinusta? Mahtaisiko hän ollenkaan ruveta sinun ystäväksesi? Ja sitten päätin parantaa tapojani, elää niin, etteivät hän tai hänen kaltaisensa ihmiset häpeisi minun tuttavuuttani.
— Sen vuoksi minä opettelin lukemaan. Sen vuoksi minä lähdin karkuunkin. Nikky Perrata, eräs kreikkalainen poika, opetti minulle aakkoset, ja vasta sitten kun olin oppinut lukemaan, minä huomasin, että rantarosvon elämä olikin kovin kehnoa. Minä olen tottunut siihen aina pienestä pitäen, ja melkein kaikki ihmiset, mitkä minä tunsin, elättivät itseään sillä tavoin. Mutta kun se selvisi minulle, silloin lähdin karkuun ja aioin luopua siitä ikiajoiksi. Minä kerron koko jutun sinulle joskus toiste — sen ja kuinka sitten jouduin takaisin entiseen elämääni.
— Tietysti hän tuntui minusta oikealta tytöltä, kun olin vielä pikku poika, ja vielä nytkin tuntuu välistä siltä — minä olen ajatellut häntä niin paljon. Mutta kun nyt juttelen sinulle, niin koko asia selvenee minulle, ja hän näyttää minusta juuri kuin jonkinlaiselta ajatukselta, paremmalta, puhtaammalta elämältä kuin tämä, sellaiselta elämältä, jota minä tahtoisin elää. Ja jos minä voisin elää sillä lailla, niin silloinhan oppisin tuntemaan sellaisia tyttöjä ja muita ihmisiä — sellaisia kuin sinä, sitä juuri tarkotan. Siksi minä tässä tulin ajatelleeksi sinun sisartasikin, ja siksi — niin, en minä tiedä, minä vain ajattelin. Mutta sinä taidat tuntea paljon sellaisia tyttöjä, vai kuinka?
Joe nyökäytti myöntävästi.
— Kerroppas minulle niistä — jotain, mitä hyvänsä, toinen lisäsi huomatessaan toverin kasvoilla lievän epäröinnin ilmeen.