— Oh, se ei ole vaikeata, Joe alkoi urheasti. Jossain määrin hän käsitti kyllä toisen pojan janon, ja tuntui varsin helpolta tyydyttää sitä ainakin osaksi. — Ensinnäkin ne ovat — hm! — tuota noin, ne ovat — tyttöjä, ihan tavallisia tyttöjä. — Hän keskeytti selityksensä tuntien peräti epäonnistuneensa.
Friskon poika odotti kärsivällisenä kasvoillaan jännittynyt ilme.
Joe ponnisteli urheasti järjestääkseen voimansa. Hänen mieleensä palasivat nopeana sarjana tytöt, joita hän oli tavannut koulussa — tuttujen poikien sisaret ja oman sisaren ystävättäret: joukossa oli hentoja tyttöjä ja tytöntallukoita, solakoita tyttöjä ja lyhyitä typyköitä, sinisilmäisiä ja ruskeasilmiä, kiharakutrisia, mustatukkaisia, keltakutrisia, — lyhyesti sanoen, kaikenkaltaisia ja -muotoisia tyttöjä. Mutta hän ei kuolemakseen osannut sanoa heistä yhtään mitään. Hän ei ollut milloinkaan ollut "hamepoika", ja minkä vuoksi hänen olisi pitänyt tietää niistä jotain? — Kaikki tytöt ovat samanlaisia, hän päätti epätoivoisena. — Ne ovat ihan samanlaisia kuin nekin, jotka sinä tunnet — aivan varmasti.
— Mutta enhän minä tunne ainoatakaan.
Joe vihelsi. — Etkö ole koskaan tuntenutkaan?
— Yhden olen tuntenut. Charlotta Gispardin. Mutta hän ei osannut puhua englantia, enkä minä osannut italiaa — ja sitten hän kuoli. Sama se — vaikka en ole koskaan tuntenutkaan ketään, niin taidan tietää niistä yhtä paljon kuin sinäkin.
— Ja minä taidan tietää enemmän kaiken maailman seikkailuista kuin sinä, vastasi Joe.
Molemmat nauroivat. Mutta hetkistä myöhemmin Joe vaipui syviin mietteisiin. Hänessä oli äkkiä herännyt ajatus, ettei hän ollut osottautunut kyllin kiitolliseksi niistä hyvistä antimista, joita elämä oli hänelle suonut. Koti, isä ja äiti olivat jo päässeet hänen ajatuksissaan suurempaan arvoon. Mutta hän huomasi lisäksi antavansa enemmän henkilökohtaista arvoa sisarelleen ja tovereilleen ja ystävilleen. Hän ei ollut koskaan arvioinut heitä oikeudenmukaisesti — siltä hänestä tuntui — mutta tästä lähtien, no niin, se asia korjautuisi varmasti tästä lähin.
Samassa kajahti Ranskan Pekan ääni. Keskustelu päättyi, ja molemmat pojat riensivät kannelle.
XVII luku: