Friskon pojan tarina.
— Haala ylös isoseili ja vetä ankkuri! huusi ranskalainen. — Pitä sitten kurssi Pöiran mukkan! Otta pois sivulyhtyjä!
— Tule! Irrota seisingit — joutuin, komensi Friskon poika.
— Vedä nyt tuosta vallista — tuosta köydestä — irrota se vaarnapenkistä. Älä vedä nopeammin kuin minä. Kas niin! Kiinni se! Me pingotamme sitä myöhemmin. Juokse perään ja tiukenna isonpurjeen kuuttia! Työnnä ruori ylös!
Isonpurjeen äkillisestä painosta Salama pingotti ja nyki ankkuriaan malttamattoman hevosen lailla, kunnes rautainen rauta irrottui nytkähtäen pohjasta ja alus vapautui.
— Hellitä kuutti! Tule takaisin ja auta kiskomaan kettinkiä!
Halkaisija paikoilleen!
Poika, joka huokaili kuvalehtien tyttöjä katsellessaan, oli kadonnut, ja kannella puuhaili voimakkaana ja käskevänä merimies. Hän juoksi perään ja antoi aluksen kääntyä, kun halkaisija lensi ratisten ylös Joen nostamana. Juuri silloin liukui Peura suunnattoman lepakon lailla heidän ohitseen hämärään.
— Voi, ne poika, ne tartte koko öö! he kuulivat Ranskan Pekan ärisevän. Ja sitten virkkoi Puna-Nelsonin yrmeä ääni:
— Älä sinä, franseesi, vikise! Minä olen itse opettanut Pojan purjehtimaan, eikä minun ole vielä koskaan tarvinnut hävetä hänen puolestaan.
Peura oli näistä kahdesta aluksesta nopeampi, mutta he eivät antaneet tuulen täyttää purjeita kokonaan ja pysyttelivät sen vuoksi niin lähellä, että pojat saattoivat kaiken aikaa nähdä heidät. Tuuli puhalsi tasaisena lännestä, luvaten ennen pitkää yltyä. Ajelehtivat pilvet peittivät tähdet näkyvistä ja ilmaisivat siten, että ylemmissä ilmakerroksissa vallitsi voimakkaampia virtauksia. Friskon poika tarkasteli taivasta.