Hän maksoi ajurille ja astui sitten kiviportaita Neil Bonnerin ovelle. Vinosilmä japanilainen selitteli hänelle jotakin hetkisen, mutta heidän oli mahdoton ymmärtää toisiaan, ja sitten mies päästi hänet sisään, häviten itse. Jees Uck seisoi hallissa luullen sitä yksinkertaisuudessaan talon hienoimmaksi huoneeksi — siihen oli pantu näytteille talon kaikki kalleudet, joilla tahdottiin komeilla ja häikäistä. Seinät ja katto olivat laudoitetut öljytyllä punapuulla. Lattia oli kiiltävää jäätä sileämpi, ja Jees Uck etsi itselleen turvallisen seisomapaikan erään mahtavan nahan päällä. Niitä oli useampia ja ne olivat rauhoituspaikkoja sileällä pinnalla. Mahtava liesi — suurenmoisena hän sitä piti — avasi kitansa vastakkaisella seinällä. Kokonainen valomeri, jota värilliset akkunalasit himmensivät, valaisi huonetta ja kauimpana välkkyi valkoinen marmorikuva.
Tämän kaiken hän näki ja vielä enemmänkin kulkiessaan vinosilmäisen palvelijan kanssa toisen huoneen läpi — jonka hän vain vilaukselta näki — kolmanteen.
Nämä kaksi olivat ensimmäistä loistavammat. Ja hänen silmissään näytti talossa olevan loppumaton määrä tällaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä ja katto jossakin kaukana! Ensi kerran hän nyt, aina siitä saakka kun oli tullut valkoisen miehen sivistyksen yhteyteen, tunsi kunnioitusta. Neil, hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti tätä ilmaa, meni illoin levolle näissä huoneissa ja nukkui! Tämä oli kaikki kaunista ja se miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että kaiken takana oli viisautta ja valtaa. Tämä oli vallan näkyvää muotoa kauneuden kaavoissa ja tästä voimasta hänellä oli vaistomainen käsitys.
Ja sitten tuli nainen, kuninkaallisesti korkea, kruunattuna hiusten valokehällä, joka oli kuin kultainen aurinko. Hän näytti lähenevän Jees Uckia kuin tuudittava soitto hiljaisella veden pinnalla — hänen permantoa viistävä pukunsa oli sekin kuin laulua ja hänen vartalonsa liikkui siinä tahdissa ja sopusointuisesti. Jees Uck oli itse sydänten kiehtoja. Olivathan Oche Ish ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista, John Thompsonista ja muista valkoisista miehistä, katselleet häntä ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän näki tämän vaalean naisen siniset silmät ja kirkkaan ihon ja arvosteli naisen käsityksellä miehen vaatimuksia, tunsi hän itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi tämän loistavan ja häikäisevän olennon rinnalla.
— Te tahdotte tavata mieheni! sanoi nainen, ja Jees Uck hämmästyi kuullessaan äänen puhtaan hopeasoinnin, joka ei koskaan ollut äreästi huutanut muriseville susikoirille taikka tottunut puhumaan nenä-äänellä taikka karaistunut myrskyssä ja pakkasessa, savussa ja nuotiotulilla.
— En, vastasi Jees Uck hitaasti ja miettien, voidakseen puhua selvää englantia. — Minä olen tullut tapaamaan Neil Bonneria.
— Hän on minun mieheni, sanoi kaunis nainen naurahtaen.
Se oli siis totta! John Thompson ei valehdellutkaan silloin sinä surkeana helmikuun päivänä, jolloin hän oli nauranut miehelle ylpeästi ja sulkenut ovensa hänen nenänsä edessä. Ja aivan samoin kuin hän kerran oli heittänyt Amos Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsensä lyödäkseen, tunsi hän nytkin silmänräpäyksessä voimakasta halua käydä tuohon naiseen käsiksi ja lyödä hänet maahan ja repiä henki ja elämä hänen valkoisesta ruumiistaan. Mutta Jees Uckin ajatukset olivat reippaita ja hän hillitsi joka ilmeen, eikä Kitty Bonnerilla ollut aavistustakaan, kuinka lähellä äkkinäistä kuolemaa hän juuri oli ollut.
Jees Uck nyökkäsi ymmärtämisensä merkiksi ja Kitty Bonner selitti, että hänen miestään odotettiin kotiin joka hetki. Sitten he istuivat hullunkurisen mukaville tuoleille. Kitty yritti pitää seuraa omituiselle vieraalle ja Jees Uck auttoi häntä.
— Te opitte tuntemaan mieheni kaukana pohjolassa, sanoi Kitty kerran.