— Oo, niin, minä tulin tänään, vastasi Jees Uck ja hänen ääneensä tuli vaistomaisesti nenä-ääniä. — Minä ei tapaa kultakaivos, Neil. Te tuntee kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laittoi ruokaa kauan hän talossa. Ei koskaan tuhlaa raha. Sai hiljaksiin paljo. Oiken hyvä, minä ajatella, minä mennä katsomaan valkea mies maata. Hyvin kaunis valkea mies maa, hyvin kaunis, varmensi hän. Jees Uckin kieli ihmetytti häntä, sillä Sandyn kanssa he olivat sitä parannelleet ja Jees Uck oli ollut oppivainen. Nyt tuntui siltä kuin hän olisi vaipunut jälleen oman rotunsa tasolle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsän suora ilme, joka ei sanonut mitään. Kittyn kirkas otsa ihmetytti häntä myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli sanottu? Ja kuinka paljon oli arvattu?
Kun hän mietti näitä kysymyksiä ja Jees Uck mietti omaa pulmaansa — Neil ei koskaan ennen ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta ja saavuttamattomalta kuin tällä hetkellä — tuli hetken vaitiolo.
— Tosiaan, te tunsitte mieheni Alaskassa! sanoi Kitty lempeästi.
Tunsi hänet! Jees Uck ei voinut pidättyä, vaan katsoi poikaan, jonka oli hänelle synnyttänyt, ja Neilin silmät seurasivat hänen katsettaan akkunaan päin molempiin leikkiviin lapsiin. Rautavanne tuntui kiristyvän hänen otsansa ympärille. Hänen polvensa tutisivat, sydän löi hänen rinnassaan ja jyskytti sitten kuin nyrkillä takoen. Hänen poikansa! Sitä ei hän koskaan ollut uneksinutkaan!
Pikku Kitty Bonner oli kuin keijukainen ilmakkaassa hameessaan ruusuisine poskineen ja sinisine silmineen. Nyt hän juuri vilkkaasti ojensi käsiään ja suipisti pikku suutaan suudellakseen poikaa. Mutta poika, laiha ja notkea, auringon paahtama ja ruskea, puettuna nahkoihin, hepsut ja tupsut muklukeissaan, jotka näyttivät olleen mukana merimatkoilla ja kovassa työssä, vastusti kylmäverisesti hänen tarjoustaan pitäen ruumistaan jäykkänä omituisen suoralla ryhdillä, joka on tavallista villien rotujen lapsille. Outona vieraassa maassa ilman pelkoa ja hämmennystä hän teki melkein saman vaikutuksen kuin kesytön eläin, joka on hiljainen ja varuillaan. Mustat silmät iskettiin milloin yhteen, milloin toiseen, ja hän oli hiljaa kun kaikki oli hiljaa ympärillä, mutta vaaran vilauksesta hän olisi ollut valmis hyökkäämään, taistelemaan ja repimään henkensä edestä.
Vastakohta tytön ja pojan välillä oli puhuva, mutta ei suinkaan surkea. Siksi paljon voimaa oli tuossa Shpackin, Spike O'Brienin ja Bonnerin jälkeläisessä. Hänen kasvonpiirteensä, puhtaat kuin veistetyssä kohokuvassa, melkein klassilliset ankarassa totisuudessaan, ilmaisivat voimaa ja ylevämmyyttä, jonka hän oli perinyt isältään ja äidinisältään ja siltäkin, jota ennen oli sanottu »suureksi ja paksuksi» ja joka otettiin vangiksi ja pakeni Kamtshatkaan.
Neil Bonner hillitsi liikutustaan, nieli sen ja oli vähällä tukehtua yrityksestä, samalla kuin hänen kasvoillaan säilyi iloinen hymyily hyvän ystävän tavattuaan.
— Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck? sanoi hän. Ja samassa hän kääntyi Kittyyn päin. — Oivallinen miehenalku! Tulee kyllä toimittamaan käsillään tässä maailmassa aika paljon!
Kitty nyökkäsi ja kysyi: — Mikä sinun nimesi on, poikaseni?
Pienen villi-ihmisen säkenöivät silmät kiintyivät äkkiä häneen ja pysähtyivät hetkeksi, aivan kuin hän olisi tahtonut tietää kysymyksen syyn.