Ja jotta hän saisi kaikki tarpeensa tyydytetyiksi ja etteivät nuo kaksi kyllästyisi toisiinsa, tuli sinne eräs Sandy Mac Pherson — sellainen seuramies, ettei moisen ole ennen kuultu viheltelevän teillä eikä esittävän ballaadia nuotiotulella. Eräs jesuiitta oli tullut hänen luoksensa parinsadan peninkulman päähän Yukonia ylöspäin sanomaan viimeiset sanansa Sandyn tovereille ennen multaan peittämistä. Ja kun papin piti lähteä, oli hän sanonut: — Sinä jäät nyt yksin, poikani! Sandy painoi päänsä alas suruissaan. — Twenty Milessä on toinen yksinäinen mies, lisäsi pappi, — te tarvitsette toisianne, poikani.
Niin Sandystä tuli aseman kolmas henkilö, siellä asuvan miehen ja naisen veli. Hänen seurassaan Bonner lähti hirvenmetsästykseen ja sudenajoon. Vastapalvelukseksi Bonner kaivoi piiloista vanhan ja kuluneen kirjan ja tutustutti toisen Shakespeareen, niin että Sandy saneli viisijalkaisia runomittoja vetokoirilleen, kun ne yrittivät vetää vastahankaan. Pitkinä iltoina he pelasivat, puhuivat ja väittelivät kaikesta taivaan ja maan välillä. Sillä aikaa Jees Uck istui kuten emäntä ainakin kiikkutuolissa laitellen heidän mokkasiinejaan ja sukkiaan.
Tuli kevät. Aurinko kohosi etelän taivaalle. Maa vaihtoi kylmän lumipukunsa kevyempään ja iloisempaan. Kaikkialla valo välkehti ja elämä kutsui. Päivien ihanatuoksuiset tunnit lisääntyivät ja yöt vaihtuivat vapaiksi pimeyden varjoista. Virta paljasti povensa ja höyryveneiden vohkina kaikui erämaassa. Tuli elämää ja liikettä, uusia kasvoja, uusia tapahtumia. Bonner sai uuden apulaisen Twenty Mileen ja Sandy Mac Pherson lähti erään kullankaivaja-seurueen matkaan tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonner sai sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja kirjeitä. Jees Uck katseli tätä kaikkea suruissansa, sillä hän tiesi Bonnerin omaisten puhuvan täten hänelle toiselta puolelta maailmaa.
Ilman erityistä mielenliikutusta Bonner nyt kuuli isänsä kuolleen. Oli tullut hellä, anteeksiantava kirje, jonka isä oli sanellut elämänsä viimeisinä tunteina. Yhtiöltä oli virallinen määräys jättää asema apulaisen hoidettavaksi ja itse matkustaa niin pian kuin häntä halutti. Pesän selvittäjät lähettivät laajan, laillisen asiakirjan, jossa oli lukemattomia osake- ja obligatsionilistoja, maatiloja, korkoja ja irtainta, ja nämä nyt isän testamentin mukaan olivat hänen omaisuuttaan. Hieno, pikkuruinen kortti, joka oli varustettu nimikirjaimilla ja sinetillä, kutsui kallista Neiliä kotiin murtuneen rakastavan äidin luokse.
Neil Bonner teki ripeän päätöksen, ja kun Yukon Bell puhkien laski rantaan matkalla Beringin merelle, astui hän laivaan ja matkusti — huulillaan tuo kulunut lauseparsi pikaisesta palaamisesta.
— Tulen takaisin ennenkuin ensi lumi sataa, rakas Jees Uckini! lupasi hän viimeisten suutelojen välillä rannassa. Eikä hän vain luvannut, hän aikoi todella sen tehdä — niinkuin useimmat miehet sellaisissa tapauksissa aikovat tehdä. Hän antoi uudelle asiamiehelle John Thompsonille määräyksen antaa rajatonta luottoa Jees Uckille, hänen vaimolleen. Viimeiseksi näkivät hänen silmänsä »Yukon Bellin» kannelta tusinan miehiä rakentamassa puutaloa, josta piti tulla komein ja mukavin tuhannen peninkulman tienoilla tämän virran varsilla — Jees Uckin ja samalla Neil Bonnerin talo, jonka piti olla valmis ennenkuin ensimmäiset lumet hiutuilisivat. Sillä hän aikoi toden totta tulla takaisin. Jees Uck oli hänelle hyvin rakas, ja sitäpaitsi koittaisi pohjolalle kultainen aika. Neil Bonner aikoi tukea tätä tulevaisuutta isänsä rahoilla. Kunnianhimoinen haaveilu sokaisi häntä.
Neljän vuoden kokemuksillaan ja P.C.-yhtiön kanssa sovinnollisessa yhteistyössä tahtoi hän palattuaan tulla Alaskan Cecil Rhodekseksi. Ja hän aikoi palata ensimmäisellä laivavuorolla, heti kun vain olisi järjestänyt perintöasiansa. Isäänsä ei hän oikeastaan koskaan ollut tuntenut ja äitinsä hän oli unohtanut.
Syntyi suuri hälinä kun Neil Bonner palasi napamailta. Hän ei ollut ainoastaan vain vaski-ihoinen ja ryppyinen, hänen sisäinenkin ihmisensä oli muuttunut uudeksi, hänen käsityksensä oloista ja asioista oli nyt toisenlainen ja olennossa oli hillittyä vakavuutta. Hänen entiset toverinsa hämmästyivät, kun hän kieltäytyi jatkamasta entistä elämää heidän kanssaan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Mutta hänen isänsä ammattitoveri hieroi käsiään ja sai tästä lähtien kunniatehtäväkseen johdattaa harhapoluille joutunutta hurjaa nuorisoa oikealle tolalle.
Neljä vuotta oli Bonnerin sisäinen ihminen ollut kesantona. Mitään uutta oli tuskin tullut, mutta vanhassa toimitettiin valikointi. Siitä oli eroteltu kaikki kulunut ja tarpeeton. Hän oli elänyt nopeasti siellä alhassa maailmassa ja ylhässä erämaassa, ja hänellä oli ollut aikaa järjestää kokemuksiensa sekava paljous. Kaikki turhanaikaiset tarkoitukset oli heitetty tuulien viedä ja hän oli pohjannut syvempiä ja laajempia tarkoitusperiä. Sivistys-käsite oli hänellä mennessä ollut toinen ja nyt tullessa toinen. Maan tuoksu oli tunkeutunut hänen sieramiinsa ja luonnon katseleminen oli myöskin auttanut häntä ymmärtämään sivistyksen sisäisen merkityksen ja selvästi erottamaan sen halpamaisuudet ja sen voiman. Tuloksena oli yksinkertainen, filosofinen pikku päätelmä: — Puhdas elämä on armontie. Velvollisuuden täyttäminen on pyhitystä. Pitää elää puhtaasti ja tehdä velvollisuutensa voidakseen tehdä työtä. Työnteko on lunnas. Työn kautta elämä tulee yhä rikkaammaksi ja on samalla sopusoinnussa maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.
Mutta Neil Bonner oli alkuaan kaupunki-ihminen. Hänen uusi, luonnollinen elämänkatsomuksensa ja miehekäs ihmisyyskäsityksensä tekivät sivistyksen hänelle hienommaksi ja arvokkaammaksi. Päivä päivältä kaupunkilaiset liittyivät häneen yhä lujemmin ja kaupunkilaiselämä kävi yhä läheisemmäksi. Päivä päivältä tuntui Alaska yhä etäisemmältä ja epätodellisemmalta. Ja sitten hän tapasi Kitty Sharonin — naisen hänen omaa verenalaansa, omaa sukuaan, naisen, joka laski kätensä hänen käteensä ja veti luoksensa, niin että hän unohti päivän ja hetken — ja vuodenajan, jolloin ensimmäinen lumi sataa Yukonilla.