"Jotakin on tekeillä, tekeillä on", vaakkui kapteeni Warfield levittäen partaansa molempain käsien sormilla turhaan antaakseen viileyttä kaulalleen. "Vuorokauden on ilma ollut hulluna. Ei ole ollut oikeata pasaadia kolmeen viikkoon. Sekaisin kaikki. Ilmapuntari hypähteli illalla auringon laskiessa, ja samoin taaskin, vaikka sanovat, ettei se merkitse mitään. Vaikkapa vain, mutta minulla on ennakkoluuloni. Käy hermoille, nähkääs. Niin se juonitteli silloin kun menetimme Lancasterin. Olin laivapoikana vasta, mutta hyvin sen muistan. Aivan uusi nelimastoinen teräsalus, ensi matkallaan. Ukon sydämen se mursi. Oli ollut neljäkymmentä vuotta sillä yhtiöllä. Kovin hupeni mies ja kuoli seuraavana vuonna."
Tuulesta ja aikaisesta huolimatta oli helle tukahduttava. Tuuli kuiski vilpoisuutta, mutta ei antanut sitä. Olisi saattanut puhaltaa Saharasta, paitsi että oli niin märkää. Ei sumua, ei huurua, ei merkkiäkään, mutta etäisyys teki sellaisen vaikutuksen. Ei ollut oikein pilviäkään, mutta taivaan peitti kuin ohut verho, jonka läpi ei aurinko jaksanut paistaa.
"Valmiit", komensi kapteeni hitaan terävästi. Ruskeat kanakki-merimiehet, miehusvyö pukunaan, siirtyivät velton nopeasti köysien ääreen.
"Tuuleen."
Peräsinmies käänsi rattaansa ilman innostusta, ja Malahini kääntyi kauniisti tuuleen.
"Hitto vieköön, tämä on komeaa", kehui Mulhall. "Enpä tietänyt teidän
Etelämeren kauppiaiden purjehtivan jahdeilla."
"Tämä on Gloucesterin kalastaja alkujaan", selitti Grief; "ne ovat kaikki jahteja rungon ja purjeiden puolesta".
"Mutta tästähän pääsisi suoraan sisään, miks'ette anna mennä?" arvosteli englantilainen.
"Koettakaapa, kapteeni Warfield", kehoitti Grief. "Näytetään miltä laguuninsuu tuntuu pakovedellä."
"Tiukasti tuuleen", käski kapteeni.