Seuraava tunti tehtiin työtä. Liikuskellen metsäkookosten ja viidakkopensaikon keskellä Grief valitsi puita.
"Kaataa tämä puu, tämä puu", neuvoi hän mustia. "Ei kaataa se puu", sanoi hän päätään pudistaen.
Lopuksi oli hyvä leikkaus viidakosta avattu. Rannalle oli jätetty pitkä palmu. Aukeaman perällä oli toinen. Pimeä levisi jo, kun lyhdyt sytytettiin ja kiinnitettiin näihin kahteen puuhun.
"Tuo ulommainen on liian korkealla." David Grief tarkasteli sitä kriitillisesti. "Laskekaa kymmenen jalkaa, Denby."
6.
Willi-Vaw halkoi aaltoja "luu hampaissa", sillä haihtuvan aallokon maininki oli vielä tuntuva. Mustat merimiehet kohottivat isoapurjetta, joka oli ollut pienennettynä vihurien puskeillessa. Jacobsen, joka johti sitä hommaa, käski heittämään nostoköydet kannelle ja olemaan valmiina, meni sitten keulaan alalaidan puolelle, Griffithsin viereen. Miehet tuijottivat jännitetyin silmin pimeyteen, korvat tarkkoina kuullakseen näkymättömän rannikon kuohuja. Tämän äänen mukaan he ohjasivat.
Tuuli helpotti, pilviverho keveni, ja tähtien valossa häämötti viidakkoinen ranta. Edessä, alapuolella näkyi hammaspykäläinen kallioniemi. Miehet tuijottivat siihen.
"Amboy-niemi", sanoi Griffiths. "Vettä kyllin. Mene sinä rattaan ääreen, Jacobsen, kunnes saamme suunnan. Anna kääntyä."
Juosten perälle, paljain säärin, veden tippuessa vähistä vaatteista, perämies vapautti mustan peräsimestä.
"Mikä suunta?" kysyi Griffiths.