Mitäkö tarkoitan? Nähtävästi on selitys tarpeen, ennenkuin voin kertoa teille unieni olemusta. Vähänpä voisitte muuten tajuta niiden asiain tarkoitusta, jotka minä niin hyvin tunnen. Tätä kirjoittaessani kaikki sen toisen maailman olennot ja tapahtumat kohoavat eteeni kuin taikalampun loihtimina, mutta minä tiedän, että ne teistä olisivat utuisia ja järjettömiä.
Mitäpä olisi teistä Luppakorvan ystävyys, Nopsajalan lämmin sulo, Punasilmän intohimot ja muinaisperimys? Räikeätä sekamelskaa eikä mitään muuta. Ja räikeätä sekamelskaa samoin tulikansan ja puukansan hommat sekä lauman päättömät neuvottelut. Sillä te ette tunne viileitten kallioluolain rauhaa ettekä näytelmää juontipaikoilla päivän päättyessä. Te ette ole milloinkaan tuntenut aamutuulen puraisua puitten latvoissa, eikä liioin tunnu suloiselta suussanne tuoreen puunkuoren maku.
Tahdonpa sanoa, että teidän parempi olisi näitä asioita tuta samoinkuin minä olen tuntenut, lapsuuden välityksellä. Poikasena olin aivan toisten poikain kaltainen — valveilla ollessani. Nukkuessani vain olin toisellainen. Säännöllisesti olivat uneni pelon sekaisia — ja pelon niin oudon ja tuntemattoman, että sen laatu ei ole mihinkään verrattavissa. Mikään pelko, jota valveilla ollessani olen kokenut, ei ole ollut sen pelon tapaista, jonka vallassa olin nukkuessani. Sen laatu ja olemus ovat kokonaan kokemusteni ulkopuolella.
Esimerkiksi: olin kaupungin lapsi, jolle maaseutu oli käsittämätön alue. Mutta enpä kuitenkaan koskaan unia nähnyt kaupungeista; enkä liioin taloa tavannut koskaan unissani. Vaikka eipä koskaan ihmisolentokaan uneni äyräitten yli astunut. Olin nähnyt puita vain puistoissa ja kuvakirjoissa, mutta unissani vaeltelin rajattomain metsien halki. Eivätkä nämä unipuut suinkaan olleet pelkkiä varjoja näyissäni. Ne olivat näöltään tarkat ja selvät. Olin niiden kanssa tuttavaksi tottunut. Näin joka haaran ja näreen, näin ja tunsin joka lehden erikseen.
Muistanpa hyvin sen hetken, jolloin valveillani ollen ensi kerran näin tammen. Katsellessani sen lehtiä, oksia ja pahkoja, juolahti mieleeni tuskallisen elävästi, että olin nähnyt samanlaisen puun monia, lukemattoman monia kertoja unissani. Enkä siis myöhemmällä ijälläni ollenkaan hämmästynyt, kun heti ensi näkemältä tunsin sellaiset puut kuin kuusen, katajan, koivun ja laakerin. Olin ne kaikki ennen nähnyt ja katselin niitä siihen aikaankin joka yö unissani.
Niinkuin jo olette älynneet, on tämä ristiriidassa uneksimisen ensi lain kanssa, sen nimittäin, että unissaan näkee vain sellaista, mitä valveilla ollessaan on ennen nähnyt taikka sellaisten seikkain yhteyksiä, jotka valveilla olon elämästä tuttuja ovat. Mutta kaikki uneni olivat ristiriidassa tämän lain kanssa. Unissani en milloinkaan nähnyt mitään, josta minulla valveilla ollessani oli tietoa. Unielämäni ja valvova elämäni olivat kumpikin eri elämää, eikä niillä muuta ollut yhteistä kuin minä itse. Minä olin sellainen yhdistävä nikama, joka jollain tavalla elin kumpaakin elämää.
Aikaisessa lapsuudessani opin tietämään, että pähkinät olivat kotoisin sekatavarakaupasta, marjat hedelmäkaupasta; mutta ennenkuin sitäkään tiesin, poimiskelin unissani pähkinöitä puista taikka noukin ja söin niitä maassa puitten alla, ja samalla tavalla söin marjoja köynnöskasveista ja pensaista. Tämä kaikki oli kuitenkin kokemuspiirini ulkopuolella.
Milloinkaan en unohda sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näin mustikoita pöydälle katettuna. En ollut koskaan ennen nähnyt mustikoita ja kuitenkin ensi silmäyksestä mieleeni valahti unimuistoja, että olin vaeltanut halki suomaitten ja syönyt niitä vatsan täydeltä. Äitini asetti eteeni kupillisen näitä marjoja. Täytin lusikkani, mutta ennenkuin sen vein suuhuni, tiesin varmasti, miltä ne maistuivat. Enkä liioin pettynyt. Se oli sama maku, jota olin tuntenut tuhansia kertoja unissani.
Käärmeitä? Kauan ennenkuin olin kuullut käärmeitä olemassakaan olevan, ne minua unissani kiusailivat. Ne hiiviskelivät edessäni metsäisillä ahoilla, syöksähtivät pystyyn iskemään jalkani alta, luikertelivat syrjään kuivan ruohon läpi taikka yli paljaitten kivipaasien; tai vainoilivat ne minua puitten latvoihin, kiersivät paksut, kiiltävät vartensa rungon ympäri ja ajoivat minua yhä korkeammalle tai yhä ulommaksi heiluville ja rätiseville oksille, missä maan pinta etäällä allani kiikkuilin pyörryttävässä korkeudessa. Käärmeitä! — haarakielineen, nappisilmineen ja kimmaltavine suomuineen, niiden sihinää ja sähinää — enkö niitä jo aivan hyvin tuntenut ensimmäisenä sirkuspäivänäni, jolloin näin käärmeenlumoojan niitä nostelevan? Ne olivat vanhoja ystäviäni, pikemmin vihollisiani, jotka öitäni pelon peikoilla kansoittivat.
Ollessani viiden vuotias kävin ensi kerran sirkuksessa. Palasin sieltä kotiin sairaana — vaan en pähkinöitten ja punaisen lemonaadin takia. Antakaahan kun kerron. Astuessamme eläinten telttaan, karkea karjunta vapisutti ilmaa. Minä riuhtasin käteni isäni kädestä ja syöksyin hurjana takaisin ovesta ulos. Törmäsin yhteen ihmisten kanssa, lankesin; ja koko ajan kirkuilin kauhusta. Isäni sai minut käsiinsä ja rauhoitti minua. Hän osotti ihmisjoukkoa, joka ei karjunnasta mitään välittänyt, ja rohkasi minua vakuuttaen varmaa turvallisuutta.