Mutta vain peläten ja vapisten, hänen alati rohkaistessaan minua, lähenin vihdoin leijonan häkkiä. Ooh, silmänräpäyksessä sen tunsin. Peto! Hirvittävä peto! Ja mielikuvituksessani välähti unimuistoni — keskipäivän aurinko paistaa pitkään ruohoon, villi härkä järsii rauhassa ruohoa, äkkiä ruoho taipuu kahtia keltaisen ruskean olennon nopeasti syöksähtäessä esille ja härän selkään, ryskettä ja mylvintää ja luitten narskumista ja nirskumista; taikka toisella kertaa: vesilähteen viileä rauha, villi hevonen polvillaan, pelokkaana juomassa ja sitten se keltaisen ruskea — aina vain se keltaisen ruskea! — syöksyntä, hevosen hirnunta ja molskiminen sekä luitten narskuminen ja nirskuminen; ja vieläkin: hämärtyvä iltarusko ja painostava hiljaisuus päivän päättyessä, ja sitten mahtava kurkun täytinen karjunta, äkillinen kuin tuomiopäivän pasuuna ja heti senjälkeen mieletöntä kirkunaa ja parkua puitten seassa, ja minäkin vapisen pelosta ja olen niiden monien muitten mukana jotka kirkuvat ja parkuvat.
Nähdessäni sen avuttomana häkkinsä ristikon takana, minä raivostuin. Kirskutin sille hampaitani, hyppelin ylös alas, härnäilin sitä päättömillä huudoilla ja irvistelin kaikin tavoin. Se vastasi syöksyen ristikkoa vastaan ja karjuen minulle avutonta raivoaan. Ooh, se tunsi minut, sekin, ja päästelemäni äänet olivat muinaisajan ääniä, jotka se ymmärsi.
Vanhempani pelästyivät. "Lapsi on sairas", sanoi äitini. "Hän on hysteerinen", sanoi isäni. En ollut milloinkaan heille kertonut, eivätkä he mitään tienneet. Olin jo kehittynyt salaamaan nämä kaksinaisuuteni asiat, personani kaksijakoisuuden, kuten luulen olevani oikeutettu sitä nimittämään.
Näin vielä käärmeenlumoojan sirkuksessa, mutta en sen enempää sinä iltana. Minut vietiin kotia hermoiltani sairaana ja äärimmilleen kiihoittuneena, sairaana sen johdosta, että todelliseen elämääni oli tunkeutunut se toinen unieni elämä.
Olen jo maininnut vaiteliaisuuteni. Vain kerran uskoin sen koko outouden eräälle toiselle. Hän oli muuan poika — leikkitoverini, ja me olimme kahdeksan vuotiaat. Unistani loin hänen nähtävilleen kuvia siitä menneestä maailmasta, jossa luulen kerran eläneeni. Kerroin hänelle tämän muinaisajan hirmuja, Luppakorvasta sekä meidän leikeistämme, sekamelskaisista neuvotteluista ja tulikansasta ynnä heidän pyydyspaikoistansa.
Hän nauroi minulle ja ivaili sekä kertoi juttuja kummituksista ja vainajista, jotka öisin vaeltelevat. Mutta eniten hän nauroi minun heikkopäisille houruilleni. Kerroin hänelle enemmän, mutta sitä kovemmin hän nauroi. Mitä vakavimmin vannoin, että näin oli näiden asiain laita, ja hän alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Hän lisäksi kertaili juttujani eriskummallisuuksina leikkitovereillemme, kunnes kaikki alkoivat minua merkitsevästi katsella.
Se oli katkera kokemus, mutta otinpa opikseni. Olin erilainen laatuani. Minussa oli jotakin sellaista luonnotonta, jota he eivät voineet käsittää ja jonka kertominen saattoi synnyttää vain väärinkäsitystä. Kun kummitus- ja aavejuttuja kerrottiin, pysyin levollisena. Yrmeänä hymyilin itsekseni. Ajattelin pelonalaisia öitäni, ja tiesin, että minun juttuni olivat tosiasioita — tosia kuin itse elämä, jota eivät houreet ja mielikuvituksen varjot miedontaneet.
2
Olen sanonut, etten unissani koskaan nähnyt ihmisolentoa. Tämän seikan havaitsin jo sangen varhain, ja minusta tuntui kiusalliselta tämä oman heimoni puuttuminen. Jo aivan pienenä lapsena minussa oli kaikkien unikauhujeni keskessäkin sellainen tunne, että jos vain tapaisin yhdenkään ihmisen, yhden ainoan inhimillisen olennon, niin pääsisin uneksumisestani, minua eivät enää kiehtoisi kiduttavat kauhut. Tämä aatos kierti mieltäni joka yö vuosien vieriessä — jospa vain voisin tavata sen yhdenkään ihmisen ja pelastua!
Minun täytyy toistaa, että tämä aatos oli minussa paraillaan uneksiessani, ja pidän sen todistuksena kahden minuuteni yhteen sulautumisesta, todistuksena kiinnekohdasta kaksijakoisen olemukseni molempain osien välillä. Uniolemukseni oli elänyt kauan sitten, ennenkuin ihmistäkään, sellaisena kuin hänet tunnemme, oli olemassa; ja toinen valveilla oleva olemukseni ulottui ihmisen olemassa olon tietopiirissä unieni olemukseen.