Mahdollisesti tätä kirjaa lukevat sielutieteilijät pitävät vääränä sitä merkitystä, missä käytän sanamuotoa "olemuksen kaksijakoisuus." Tiedän, miten he sitä käyttävät, mutta minun on pakko käyttää sitä omalla tavallani paremman sanamuodon puutteessa. Ja nyt käsiksi selitykseen sen sanamuodon käyttämisen tai väärinkäyttämisen puolesta.
Vasta ollessani nuorukaisijässä, opistossa, sain vihiä unieni merkityksestä ja niiden syystä. Aivan siihen asti ne olivat olleet tarkoituksettomia ja vailla ymmärrettävää aihetta. Mutta opistossa pääsin kehitysopin ja sielutieteen perille ja opin tuntemaan erilaisten outojen sielun tilojen ja kokemusten selityksen. Esimerkkinä mainittiin uni ilman halki putoamisesta — tavallisin uneksuma, jonka kaikki ihmiset omasta kokemuksestaan yleensä tuntevat.
Tämä, selitti opettajani, oli rotumme muistoperintöä. Sen alkuperä oli johdettavissa muinaisista esivanhemmistamme, jotka elivät puissa. Heillä, puissa eläjiä kun olivat, oli alati mielessä pyörivänä vaarana putoamisen altis mahdollisuus. Moni oli henkensä menettänyt sitä tietä; kaikki olivat he kokea saaneet pelottavia putoamisia, mutta pelastuneet tarraillen kiinni oksiin maata kohti pudotessaan.
Vaikka tällä kaupalla olikin suoriutunut pelottavasta putoamisesta, oli siitä kuitenkin seurauksena säikähdys. Tämä säikähdys sai aikaan molekyylivaihdoksia aivosoluissa. Nämä molekyylivaihdokset siirtyivät jälkeläisten aivosoluihin, muuttuivat lyhyesti sanoen rodun muistoperinnöksi. Kun siis nukkuessa tai unen laiteilla torkkuessa olemme putoavinamme ilman halki ja kipeään todellisuuteen heräämme juuri ennen maahan syöksymistä, niin silloin mieleemme vain muistuu, mitä tapahtui puissa asuville esivanhemmillemme ja mikä on aivovaihdosten kautta painettu rotumme perinnölliseksi luonnerakenteeksi.
Tässä ei ole mitään outoa, enemmän kuin on mitään outoa vaistossa. Vaisto on vain tapa, joka on painettu perinnöllisyys-aineksiimme, siinä kaikki. Sivumennen muuten on huomattava, että tässä putoamisessa, joka on niin tuttu sinulle ja minulle ja meille kaikille, me emme milloinkaan ehdi maahan asti. Sen uneksuminen olisi turmiota. Ne puissa asuvat esivanhempamme, jotka maahan syöksyivät, kuolivat paikalla. Heidän pudotessaan säikähdys kyllä vaikutti aivosoluihin, mutta he kuolivat heti, ennenkuin ehtivät jälkeläisiä saamaan. Sinä ja minä, me olemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät maahan syöksyneet; siksi emme koskaan unissamme maahan asti ehdi.
Ei ole meillä milloinkaan tätä putoamisen tunnetta ollessamme täysin valveilla. Valvova olemuksemme ei ole sitä kokenut. Senpätakia — ja tämä johtopäätös on eittämätön — täytyy sen olemuksen olla kokonaan toinen ja eri, joka putoaa meidän nukkuissamme ja joka on sellaista putoamista kokenut — jolla, lyhyesti sanoen, on muistossa rotumme muinaisaikojen kokemuksia, aivan samoin kuin valvovalla olemuksella on muistossa valveilla saatuja kokemuksiamme.
Vasta tältä kannalta aprikoiden aloin nähdä valoa. Ja nopeasti puhkesi nähtävilleni häikäisevän kirkkaana, valoisana ja selvänä kaikki, mikä oli ollut lumottua ja kammottavaa ja luonnottoman mahdotonta uneksumissani. Unissani ei ollutkaan valveilla oleva olemukseni minua ohjaamassa; se oli toinen ja eri olemus, jonka hallussa oli kokonaan erilainen kokemusvarasto ja joka uniini sirotti muistoja näistä kokonaan erilaisista kokemuksista.
Mikä oli tämä olemus? Milloin oli se itse elänyt valveilla olon elämää tällä tähdellä ja kerännyt tämän outojen kokemusten varaston? Nämä olivat kysymyksiä, joihin uneni itse vastasivat. Hän oli elänyt kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin maailma oli nuori, sinä aikana, jota me sanomme keski-pleistocene aikakaudeksi. Hän putoili puista, mutta ei maahan syöksynyt. Hän älähteli pelosta leijonain karjuessa. Häntä vainosivat raivoavat pedot, kuolettavat käärmeet häntä ahdistivat. Hän soperteli heimolaistensa neuvotteluissa. Hän sai osakseen raakaa kohtelua tulikansan käsissä sinä päivänä, jolloin hän heitä pakeni. Tämä toinen minäni on esivanhempieni esivanhin, heidän edeltäjänsä sukuni muinaisessa polvennossa, itse sen polven jälkeläinen, jolle kauan ennen hänen aikaansa sormet ja varpaat kehittyivät ja joka puihin kiipeili.
Mutta kuulenpa teidän epäilevän: miksi ei näitä sukumuistoja ole meilläkin samalla tavalla, koskapa meissäkin on hämäräperäinen kaksoisolemus, joka ilman halki putoaa meidän nukkuessamme?
Ja saatanpa vastata toisella kysymyksellä: Miksi on kaksipäisiä vasikoita? Ja oma vastaukseni on, että ne ovat luonnon oikkuja. Ja samoin vastaan teidän kysymykseenne. Minussa on tämä kaksoisolemus ja nämä täydelliset rotumuistot, koska olen luonnon oikku.