Mutta sallikaa minun selittää pitemmältä. Meidän tavallisin rotumuistomme on ilman halki putoamiseni. Tämä kaksoisolemus on sangen hämäräperäinen. Putoamiseni on melkein ainoa sen muisto. Mutta monella meistä on tarkemmat, täsmällisemmät kaksoisolemukset. Monet meistä näkevät unia pakenemisesta, vainoavasta hirviöstä, kummituksesta, tukehtumisesta ja matelijoista ja madoista. Lyhyesti, meissä kaikissa on kyllä tämän kaksoisolemuksen jätteitä, mutta toisista se on melkein hävinnyt, kun taas toisissa sitä on runsaammin tavattavissa.
Minussa tätä kaksoisolemusta on tavattoman runsaassa määrässä. Kaksoisolemukseni on melkein yhtä voimakas kuin varsinainen olemuksenikin. Ja tässä suhteessa olen, kuten sanottu, oikku — perinnöllisyyden oikku.
Ja nyt ennenkuin alotan kertomukseni, tahdon rientää niiden epäileväin sielutiede-Tuomaitten edelle, jotka ovat kärkkäitä ilkkuilemaan, ja jotka muuten varmasti väittäisivät, että unieni yhdenmukaisuus on liiallisen tutkimuksen seuraus ja itsetiedoton keksintö, jonka tietoni kehitysopista ovat tuoneet uniini. Ensiksikään en ole milloinkaan ollut uuttera tutkija. Luokkatovereistani viimeisenä suoriusin tutkinnoistani. Enemmän olin innostunut voimaharjoituksiin ja — ei ole mitään syytä olla sitä tunnustamatta — biljardiin.
Ei minulla sitäpaitsi ollut mitään tietoa kehitysopista, ennenkuin korkeakoulussa, vaikka jo lapsuudessani ja nuoruudessani olin unissani elänyt kaikki tämän toisen, muinaiselämän yksityiskohdat. Tahdonpa kuitenkin sanoa, että nämä yksityiskohdat olivat sekavat ja hajanaiset, kunnes pääsin kehitystieteen perille. Kehitysoppi oli avain. Se selitti, se valoi tervettä järkeä muinaisperimyksellisissä aivoissani vallitsevaan sekamelskaan, aivoissani, jotka nykyaikana ja säännöllisesti toimivina olivat vaikutelmia vastaan ottaneet muinaisuudesta niin kaukaa, että se ulottui ihmissuvun kalseaan syntyaikaan asti.
Sillä tässä muinaisuudessa, jota olen kokenut, ei ollut olemassa ihmistä sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Hänen syntymisaikanaan on minun täytynyt elää ja olentona olla.
3
Varhaisen lapsuuteni tavallisin uni oli tämän laatuinen: Olin olevinani sangen pieni ja makaavinani käpertyneeenä kokoon jonkinlaisessa oksista ja risuista rakennetussa pesässä. Joskus makasin selälläni. Tässä asemassa olin olevinani tuntikausia, katsellen päivänpaisteen leikkiä lehvikössä yläpuolellani ja kuinka tuuli pani lehdet lepattelemaan. Usein itse pesäkin leijaili edestakaisin, kun tuuli oli ankara.
Mutta aina sillä tavalla pesässä maatessani olin sellaisen tunteen vallassa, että allani oli valtava avaruus. Koskaan en sitä nähnyt, en koskaan kurkistanut pesän laidan yli nähdäkseni; mutta minä tunsin sen ja pelkäsin sitä avaruutta, joka aivan allani oli väjyksissä ja aina minua uhkasi kuin jonkun kaikki nielevän hirviön kita.
Tätä unta, jonka kestäessä olin rauhallinen ja joka oli enemmän jonkinlaista olemista kuin toiminnallista kokemusta, näin sangen usein varhaisessa lapsuudessani. Mutta äkisti saattoi aivan siihen sekaan syöksyä outoja muotoja ja julmia tapahtumia, myrskyn pauhua ja räiskettä tai vieraita näköaloja sellaisia, joita en ikinä ollut valveilla ollen nähnyt. Tuloksena siitä oli säikähdystä ja painajaisia. En voinut siitä mitään ymmärtää. Siinä ei ollut mitään jatkuvaa johdonmukaisuutta.
En uneksinut, näettehän, yhtäjaksoisesti. Joskus olin nuoren maailman pikkarainen lapsi, lepäillen pesässäni puussa; seuraavassa hetkessä olin nuoren maailman täyskasvuinen mies, tappelussa ilkeän Punasilmän kanssa; ja heti sen jälestä taas olin varovaisesti kapuamassa alas vesilähteelle päivän helteen ahdistaessa. Tapahtumat, jotka nuoressa maailmassa olivat sattuneet vuosien väliajoilla, ilmestyivät minulle muutaman minuutin tai sekunnin kuluessa.