Se oli kaikki sekasotkua, mutta tällä sekasotkulla en aio teitä rasittaa. Vasta ollessani nuori mies ja uneksittuani useita tuhansia kertoja, kaikki tämä järjestyi ja kävi selväksi ja ymmärrettäväksi. Silloin sain ajasta vihiä ja saatoin toisiinsa liittää tapahtumia ja tekoja oikeassa järjestyksessä. Siten pystyin uudelleen rakentamaan hävinneen nuoren maailman sellaisena kuin se olemassa oli siihen aikaan, jolloin siinä elin tai siihen aikaan, jolloin toinen minäni siinä eli. Ajan erotus ei merkinnyt mitään, sillä minäkin, nykyaikainen ihminen, olin palannut takaisin ja elänyt samaa muinaista elämää toisen minäni kanssa.
Teidän mukavuutenne vuoksi, ja koska tämä ei pyri olemaan mikään sosiologinen esitelmä, tahdon kehystää yhteen eri tapahtumat ymmärrettäväksi kertomukseksi. Sillä kaikissa unissani esiintyy kuitenkin eri tapauksia sitova yhtäjaksoinen johtolanka. Esimerkiksi ystävyyteni Luppakorvan kanssa. Samoin Punasilmän vihollisuus ja Nopsajalan rakkaus. Kaikki yhtenä kokonaisuutena on melkoisen yhtenäinen ja mieltä kiinnittävä tarina; olen varma, että olette samaa mieltä.
Paljon en muista äitiäni. Varhaisin muisto mahdollisesti, mikä minulla hänestä on — ja varmasti syvimmin mieleen painunut — on seuraava: Olin makaavinani maassa. Olin hiukan vanhempi kuin pesäpäivinäni, mutta yhä avuton. Kieriskelin kuivien lehtien seassa, leikittelin niillä ja laskettelin kurkustani kirahtelevia, sirahtelevia ääniä. Aurinko paistoi lämpimästi, ja minä olin onnellinen ja hyvällä tuulella. Olin pienellä avoimella aholla. Joka puolella ympärilläni oli pensaita ja sanajalan tapaisia kasveja, ja ylläni oli metsäpuun runkoja ja oksia.
Äkkiä kuulin äänen. Nousin istumaan ja kuuntelin. Mitään liikettä en tehnyt. Heikot äännähdykseni kuolivat kurkkuuni, ja istuin kuin kivettynyt. Ääni kävi lähemmäksi. Se oli kuin sian röhkimistä. Sitten aloin kuulla ääntä, joka syntyi jonkun olennon tunkeutuessa läpi pensaston. Sen jälkeen näin sanajalkojen huiskuvan jonkun kulkiessa. Sitten sanajalat taipuivat kahta puolta, ja näin hehkuvat silmät, pitkän kärsän ja valkeat torahampaat.
Se oli villisika. Se tuijotti minua uteliaasti. Se röhkäsi kerran tai pari ja vaihteli ruumiinsa painoa toiselta etujalalta toiselle, samalla heilutellen päätään puoleen ja toiseen ja huiskutellen sanajalkoja. Minä yhä istuin kuin kivettyneenä, tuijotin silmääni räpäyttämättä karjua, ja sydäntäni vihloi pelko.
Tätä liikkumattomuutta ja äänettömyyttä minun puoleltani nähtävästi odotettiinkin. Minun ei pitänyt huutaa pelon ahdistaessa. Se oli vaiston määräys. Ja niin siinä istuin odotellen, en tiennyt mitä. Karju työnsi sanajalat syrjään ja astui aholle. Uteliaisuus sen silmistä katosi, ja ne hehkuivat julmina. Se keikautti uhkaavasti minulle päätään ja astui askeleen eteenpäin. Astui toisen ja kolmannen.
Silloin minä huusin… tai kirkasin — en voi sitä kuvailla, mutta se oli vihlova ja hirvittävä huuto. Ja sitäkin nähtävästi asiain tällä kannalla ollessa minulta juuri odotettiin. Koko läheltä kajahti vastaushuuto. Minun ääneni näytti hetkeksi ällistyttäneen karjun, ja sen heiluillessa ja tasapainoaan vaihdellessa epäröivänä syöksyi eteemme uusi ilmiö.
Hän, äitini, oli kuin iso orangutangi tai kuin simpanssi, mutta kuitenkin räikeällä ja määrätyllä tavalla aivan erilainen. Hän oli rotevampi rakenteeltaan kuin ne ja vähemmän karvainen. Hänen käsivartensa eivät olleet niin pitkät ja hänen takaraajansa olivat vankemmat. Hänellä ei ollut mitään vaatteita — vain luonnolliset karvansa. Ja voinpa sanoa teille, että hän oli raivotar kiihoittuneena.
Ja raivottarena hän nyt syöksyi nähtäville. Hän narskutteli hampaitaan, väänteli pelottavasti kasvojansa, ärisi ja päästeli alinomaa huikeita huutoja, jotka kuuluivat kuin "Kh-ah! kh-ah!" Niin äkkiä ja hirveänä hän ilmestyi, että karju ehdottomasti hätkähti puolustusasemaan ja kohotti harjaksensa hänen posahtaessaan sitä kohti. Sitten hän kumartui minun puoleeni. Karjulta hän oli säikäyttänyt aivan hengen salpauksiin. Minä tiesin täydelleen, mitä tehdä äitini voittamana hetkenä. Hypähdin häntä vastaan, tartuin häntä vyötäisiin ja pidin kiinni käsin ja jaloin — niin, jaloin; saatoin jaloillani yhtä hyvin kiinni pidellä kuin käsillänikin. Kiinteästi hänessä riippuessani voin tuntea hänen karvojensa kinnauksen, kun ponnistellessa hänen ihonsa ja lihaksensa niiden alla liikkuivat.
Kuten sanottu, hypähdin häntä vastaan ja samalla hän loikkasi suoraan ilmaan, tarttui käsillään kohdalla riippuvaan puun oksaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä karju torahampaitaan louskuttaen viiletti alitsemme maata pitkin. Se oli päässyt ällistyksestänsä ja juoksi eteenpäin, päästellen suustaan kiljauksia kuin pasuunasta. Se olikin kutsumushuuto, sillä heti sen jälkeen olentoja syöksyi halki sanajalkain ja räiskettä kuului kaikkialta.