Joka taholta villisikoja röhki aholle — kymmenittäin. Mutta äitini heilauttihe paksun oksan laelle kymmenkunta jalkaa korkealle maasta; minä hänestä yhä kiinni pitelin ja siellä kyyröttelimme turvassa. Äitini oli sangen kiihtynyt. Hän rääkyi, kirkui ja toraili hampaitaan louskuttavalle harjaksiselle laumalle, joka oli allemme kerääntynyt. Vapisten minäkin tirkistelin alas äksyjä petoja ja yritin parastani matkiakseni äitini huutoja.
Etäämpää kajahteli samallaisia huutoja, vain syvemmän luontoisia, jonkinlaisella karkealla bassoäänellä. Nämä kävivät joka hetki äänekkäämmiksi, ja pian näin hänen, isäni, lähestyvän — ainakin kaikki ajan merkit osottivat, että hän oli isäni.
Hän ei ollut erittäin miellyttävä isäksi. Hän näytti puoliksi ihmiseltä puoliksi apinalta, ei ollut enää apina, mutta ei vielä ihminenkään. En osaa häntä kuvailla. Ei ole tätä nykyä mitään hänen näköistään maan päällä, ei maan alla eikä maan sisässä. Hän oli iso mies sen ajan mieheksi, ja hänen täytyi painaa ainakin sata kolmekymmentä naulaa. Hänen kasvonsa olivat leveät ja latuskaiset, ja kulmakarvat riippuivat hänen silmiensä edessä. Itse silmät olivat pienet, syvälle painuneet ja aivan lähekkäin. Hänellä ei ollut varsinaista nenää ollenkaan. Se oli litistynyt ja leveä ja nähtävää vartta vailla; sieramet olivat kahtena aukkona kasvoissa, avautuen ulospäin eikä alaspäin.
Otsa oli taipunut taaksepäin silmistä lähtien ja hiukset alkoivat heti silmien rajalta ja taipuivat yli pään. Itse pää oli nurinkurisen pieni ja sitä kannatti yhtä nurinkurisen paksu, lyhyt kaula.
Hänen ruumiinsa muodostus oli sangen alkuperäinen — niinkuin oli kaikkien meidän ruumiimme. Rinta oli sisään painunut, aivan ontelomaisesti; eikä ollut ruumiissa pyöreäpalkoisia lihaksia, eivät olleet hartiat leveät, ei soreata suoruutta, ei sopusointuista muhkeata muotoa. Voimaa se edusti, se isäni ruumis, kauneutta puuttuvaa voimaa, julmaa, kouristamaan, pusertamaan, rutistamaan ja hävittämään määrättyä alkuvoimaa.
Hänen lonkkansa olivat ohuet, sääret heikot ja karvaiset, koukkuiset ja jäntevälihaksiset. Ne näyttivät itse asiassa enemmän käsivarsilta kuin takaraajoilta. Ne olivat käpristyneet ja pahkaiset, eikä niissä suuresti ollut sitä pohkeitten täyttä pulleutta, joka näköä antaa sinun säärillesi ja minun. Muistan, ettei hän voinut kulkea jalkapohjallaan. Sentakia että se oli rakennettu kiinni tarttumista varten, enemmän käden kuin jalan näköinen. Isovarvas ei ollut toisten varpaitten kanssa rinnakkain, vaan oli niitä vastassa kuin peukalo, ja tämän takia hän sillä saattoi tarttua kiinni.
Mutta hänen ulkonäkönsä ei ollut sen merkillisempi kuin se tapa, jolla hän tuli minun ja äitini luokse, meidän kyyröttäessämme kiukkuisten villisikain yläpuolella. Hän tuli puita myöten, hypellen oksalta toiselle, puusta puuhun; ja hän tuli nopeasti. Voin hänet nähdä nyt valvoessanikin ja tätä kirjoittaessani, miten hän heilahtelihe puissa, tämä nelikätinen, karvainen olento, ulvoen raivoisana, silloin tällöin pysähtyen takomaan rintaansa puristetulla nyrkillään, hypellen kymmenen ja viidentoista jalan aukeitten yli, tarttuen oksaan toisella kädellään ja heilauttaen itsensä toisen aukeaman poikki jälleen toiseen oksaan tarttuakseen ja siten yhä edelleen koskaan epäröimättä, koskaan arvelematta, miten jatkaisi tätä kulkuaan kasvavissa puissa.
Ja häntä tarkastellessani tunsin omassa olemuksessani, omissa lihaksissani kuohuilevaa ja väreilevää halua päästä hypähtelemään noin oksalta oksalle; ja tunsin myöskin jonkun salaperäisen voiman varmuutta siinä olemuksessani ja lihaksissani. Ja miksikäs en olisi tuntenut? Pikku pojathan nähdessään isänsä kirvestä heiluttelevan ja puita kaatavan tuntevat myös itsessään, että kerran hekin kirvestä heiluttavat ja puita kaatavat. Ja samoin oli minun laita. Minussa sykähtelevä elämä valmistautui tekemään samaa, mitä isäni teki, ja kuiskaili minulle salaisesti ja kiihoittaen kasvavien puitten polkuja ja lentoja metsissä.
Vihdoin isäni luoksemme saapui. Hän oli tavattoman kiukkuinen. Muistan hänen eteenpäin työnnetyn alahuulensa pinnistyksen, kun hän katseli alas villisikoja. Hän ärisi melkein kuin koira ja muistan, että hänen kulmahampaansa olivat suuret torahampaat ja että ne minuun valtavasti vaikuttivat.
Hänen käytöksensä oli omiansa vielä enemmän raivostuttamaan sikoja. Hän katkoi vesoja ja ohuita oksia ja sinkautti ne alas vihollistemme niskaan. Hän myöskin riippui puussa toisella kädellään ja kiusotteli sikoja hädin tuskin niiden ulottuvilta ja härnäili niitä, kun ne hampaitansa louskuttelivat voimattomassa raivossaan. Eikä hän vielä tähänkään tyytynyt, vaan katkasi tukevan oksan ja riippuen kiinni toisella kädellään ja jalallaan kutkutteli niiden kylkiä ja sivalteli niitä kärsään. Tarpeetonta on sanoa, että äitiäni ja minua tämä urheilu huvitti.