Mutta kaikkeen hauskuuteen sitä väsyy, ja lopuksi isänikin hetken ilkeästi irvisteltyään läksi opastamaan tietä puita myöten. Nyt minun kiihkoni pakeni tiehensä ja kävin araksi, pidellen tiukasti kiinni äidistäni hänen kiipeillessään ja viippaillessaan metsän halki. Muistan, että oksa hänen painostaan katkesi. Hän lennähti hurjaan hyppyyn, ja samassa kun puu räiskähti, minut valtasi vihlova tieto siitä, että me kaksi olimme putoamassa ilman halki. Metsä ja lepattavia lehtiä tavotteleva päivänpaiste hävisivät näkyvistäni. Vilauksessa näin isäni äkisti pysähtyvän kulussaan katsomaan, ja sitten kaikki oli pimeätä.
Seuraavassa hetkessä olin hereilläni hurstilla peitetyllä vuoteellani, hikoillen, vapisten ja kuvotusta tuntien. Akkuna oli auki, ja kylmää ilmaa huokui huoneeseen. Yölamppu paloi rauhallisesti. Ja tämän takia pidän varmana, että villisiat eivät meitä saaneet, että me emme milloinkaan pohjaa tavanneet; muuten toinen minäni ei olisi täällä nyt muistamassa tapausta tuhat vuosisataa jälkeenpäin.
4
Yksi merkillinen seikka on näissä esihistoriallisissa muistoissani. Se on aikamääräysten hämäräperäisyys. En tiedä aina tapausten järjestystä; enkä liioin aina tiedä, onko eri tapausten välillä kulunut pari kolme vai neljä viisi vuotta. Saatan vain osapuilleen arvioida ajan kulun toverieni ulkonäön ja toiminnan vaihdoksista.
Samalla tavalla voin eri tapaukset paikoilleen sijoittaa niiden johdonmukaisuuden perusteella. Esimerkiksi ei voi millään tavalla epäillä, että äitini ja minä jouduimme villisikain ajamina puuhun ja pakenimme ja putosimme ennen niitä päiviä, jolloin tuttavuuden rakensin Luppakorvan kanssa, hänen, josta tuli poikuuteni leikkitoveri niin sanoakseni. Ja yhtä varmaa on myös, että näiden kahden tapahtuman väliajalla minun oli täytynyt luopua äidistäni.
Minulla ei ole mitään muuta muistoa isästäni kuin se, minkä olen kertonut. Milloinkaan ei häntä näkynyt seuraavina vuosina. Ja sikäli kuin niitä aikoja tunnen, on ainoa mahdollinen selitys se, että hän villisikaseikkailun jälkeen pian kuoli. Hänen loppunsa on epäilemättä täytynyt olla tapaturmainen. Hän oli täysissä voimissaan, ja vain äkillinen ja väkivaltainen kuolema saattoi hänet tuhota. Mutta enpä tiedä, millä tavalla hän turmioon joutui — hukkuiko jokeen vai käärmekö nieli vai joutuiko vanhan "sapelihampaan", tiikerin, vatsaan — se on minun tietojeni ulkopuolella.
Sillä minähän muistan vain itse omin silmin näkemiäni näinä esihistoriallisina päivinä. Jos liekin äitini tietänyt isäni lopun, milloinkaan ei hän sitä sanonut. Sitäpaitsi epäilen, tokko oli hänellä kielellistä taitoakaan riittävästi sellaista tietoa ilmaisemaan. Silloisella kansalla oli kaikkiaan ehkä kolme- tai neljäkymmentä ääntä kielellistä ilmaisumuotoa.
Sanon niitä ääniksi, enkä sanoiksi, sillä ääniä ne alkuperin olivat. Mitään sellaista varmaa merkitystä niillä ei ollut, että niitä olisi voitu muutella adjektiiveiksi ja adverbeiksi. Näitä kielen välineitä ei vielä silloin oltu keksitty. Sen sijaan että olisimme nimisanojen ja verbien laatua merkinneet adjektiivejä ja adverbejä käyttämällä, me merkitsimme äänien laadun niiden laajuuden avulla, vaihtelemalla äänen paljoutta ja korkeutta, ääntämällä hitaammin tai nopeammin. Ajan pituus kutakin erikoista ääntä käytettäessä osotti sen merkityksen.
Mitään taivutusta meillä ei ollut. Taivutusmuoto arvailtiin äänen laadusta. Me puhuimme vain aistiperäisistä asioista, koska me vain aistimilla havaittavaa ajattelimme. Ajatustemme ilmaisemiseksi tarvitsimme lisäksi vielä runsaasti liikkeitä ja eleitä. Yksinkertaisinkin aistimien ulottuvaisuuspiiriin kuulumaton asia oli kokonaan ajatuskykymme ulkopuolella; ja jos joku sattumalta johtui ajattelemaan jotakin aistipiirin ulkopuolella olevaa asiaa, oli hänen sangen vaikeata ilmaista sitä tovereilleen. Sen varalle ei ollut mitään ääniä. Hänen oli puristaminen ne kielellisen ilmaisupiirin ulkopuolelta. Jos hän sitä varten ääniä keksi, hänen toverinsa eivät niitä tajunneet. Silloin hänen oli taas turvautuminen eleisiin, jotka ajatusta mikäli mahdollista kuvasivat, ja samalla hän toisti tätä uutta ääntä yhä uudelleen.
Siten kieli varttui. Muutamain käytettävissämme olevain äänien avulla me pystyimme ajattelemaan ahtaassa piirissä näitten äänien ympärillä; sitten kävivät uudet äänet välttämättömiksi uusien ajatusten ilmaisemiseksi. Mutta joskus ajatuksemme liitivät liian etäälle äänivarastomme edelle ja silloin tavoitimme aistimien ulkopuolisiakin aatoksia (hämäriä, sen vakuutan), joita emme kokonaan kyenneet tiedoksi antamaan muulle kansalle. Eikä kieli kovin nopeasti varttunut niinä päivinä.