Uskokaa pois, me olimme hämmästyttävän yksinkertaisia. Mutta me osasimme koko joukon muuta, jota ei tänäpäivänä osata. Me voimme liikutella korviamme, höristää ne pystyyn tai luimistaa pitkin ihoa mielemme mukaan. Ja voimme helposti raapustaa hartioittemme väliä. Saatoimme nakella kiviä jaloillamme. Olen tehnyt sitä monet kerrat. Ja voinpa polvet suorina seisten taivuttaa ruumiini lanteitten kohdalta eteenpäin, niin että sekä sormien kärjet, että vielä kyynärpäänikin koskettivat maata. Entä linnunpesien raastaminen — no niin, toivoisinpa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan poikanen olisi meidät nähnyt. Mutta me emme munia keränneet. Me ne söimme.
Muistanpa — mutta minähän poikkean kertomuksestani. Ensiksi sallikaa minun kertoa teille Luppakorvasta ja ystävyydestämme. Sangen varhain elämässäni erosin äidistäni. Mahdollisesti tämä tapahtui siksi, että hän isäni kuoleman jälkeen otti itselleen toisen uroksen. Muutamia muistoja minulla tästä olennosta on, mutta ne eivät ole paraita. Hän oli mitätön olento. Hänessä ei ollut mitään vantteruutta. Hän oli liian kielevä. Hänen pirullinen kirskuntansa kiukuttaa minua vieläkin, kun sitä ajattelen. Hänen mielensä oli siksi johdonmukaisuutta vailla, ettei hänellä voinut olla mitään tarkoituksia. Apinat häkeissänsä aina minua muistuttavat hänestä. Hän oli apinamainen. Siten voin häntä paraiten kuvailla.
Hän minua alusta pitäen vihasi. Ja pianpa opin pelkäämään häntä ja hänen kavalia kepposiaan. Milloin vain hän näkyville tuli, minä kyyristyin äitini puoleen ja turvauduin häneen. Mutta alati vartuin vanhemmaksi, ja selvää oli, että minun oli yhä enemmän vieraantuminen hänestä, vieraantuminen yhä loitommaksi. Ja näitä tilaisuuksia Lörppä odotteli. Lieneepä syytä selittää, ettei meillä nimiä näinä päivinä ollut. Mukavuuden vuoksi olen itse antanut nimet niille kansan jäsenille, joiden kanssa läheisemmässä yhteydessä olin ja "Lörppä" on sopivin määritelmä, minkä voin keksiä oivalliselle isäpuolelleni. Itselleni olen antanut nimen "Suurhammas." Kulmahampaani olivat mainittavan isot.
Mutta palatkaamme Lörppään. Hän alinomaa minua pelotteli. Aina hän minua puristeli ja työnteli, ja tilaisuuden sattuessa hän ei kavahtanut puremastakaan minua. Usein äitini tuli väliin, ja iloapa oli nähdä sitä tapaa, millä hän isäpuolen raivon taltutti. Mutta tuloksena kaikesta tästä oli ihana ja loppumaton perheriita, jossa minä olin riitakapulana.
Ei, kotielämäni ei ollut onnellista. Hymyillyttää tätä lausepartta kirjoittaessani. Koti! Mitään kotia minulla ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä. Kotini oli yhteys, ei asunto. Elin äitini huomassa, en missään talossa. Ja äitini asui kaikkialla ja yön tullen ylhäällä maasta.
Äitini oli vanhanaikainen. Hän yhä oli takertunut puihinsa. Mutta edistyneemmät laumamme jäsenet asuivat luolissa joen rinteellä. Äitini oli epäluuloinen ja edistysvihollinen. Puut olivat kyllin hyvät hänestä. Tietysti oli meillä erikoinen puumme, jossa tavallisesti yötä vietimme, vaikka usein käytimme toisiakin yöpuita, kun pimeä meidät yllätti. Mukavassa haarukan pohjukassa oli jonkinlainen karkeatekoinen varvuista, oksista ja köynnöksistä rakennettu lava. Se oli enemmän mahdottoman suuren linnunpesän näköinen kuin minkään muun, vaikka se oli tuhansin kerroin alkuperäisempi sommittelultaan kuin mikään linnunpesä. Mutta siinä oli muuan laitos, jota en koskaan ole minkään linnunpesän yhteydessä nähnyt, nimittäin katos.
Ei se toki ollut sellainen katos, jommoisia ihminen nykyään laittaa! Eikä liioin sellainenkaan, jommoisia alimmat villikansat rakentelevat tätä nykyä. Se oli verrattoman paljon kömpelömpi kuin kömpelöinkin sellaisen ihmisen käsityö, jonka ihmiseksi tunnemme. Se oli kyhätty kokoon kuin sattumalta, huiskin-haiskin-tavalla. Haarukan yläpuolella siinä puussa, jossa lepäilimme, oli kasa kuivia oksia ja lehtirojua. Lähekkäin olevat haarat pitivät koossa niin sanoakseni kurkihirsiä. Nämä olivat vain tukevia tikkuja, tuuman verran läpimitaltaan. Niiden varassa oli lehtiromua ja oksia, joita sinne näköjään oli viskelty melkein tarkoituksettomasti. Mitään kattamista ei oltu yritettykään. Ja tunnustaa täytyy, että se rankkasateessa vuoti surkeasti.
Mutta Lörppä. Hän sai kotielämän taakaksi sekä äidilleni että minulle, ja kotielämällä tarkoitan meidän kolmen ryhmäelämää, enkä vuotavaa pesää puussa. Kaikkien ilkein hän oli minua kiusatessaan. Se oli niitä tarkoituksia, joissa hän tanakasti riippui pitemmältä kuin viisi minuuttia. Ja aikain vieriessä äitini oli vähemmän kärkäs minua puolustamaan. Luullakseni vaikutti Lörpän tavantakainen metelöiminen sen, että minä aloin olla hänelle rasitukseksi. Joka tapauksessa asema kävi pahaakin pahemmaksi niin nopeasti, että minun pian vapaaehtoisesti olisi ollut lähteminen kotoa. Mutta eipähän oltu minun sallittu tyydyttää mieltäni niin itsenäisellä teolla. Ennenkuin olin valmistautunut lähtemään, minut ajettiin pois. Tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti.
Lörppä sai sen tilaisuuden eräänä päivänä, kun olin yksin pesässä. Äitini ja Lörppä olivat yhdessä lähteneet mustikkasuolle. Hän oli varmaankin suunnitellut koko menon, sillä kuulin hänen palajavan yksinään metsän halki, möristen itse kiihoittamaansa raivoa tullessaan. Samoinkuin kaikki laumamme urokset, ollessaan kiukkuisia tai koettaessaan kiukkuisiksi päästä, hänkin pysähtyi silloin tällöin takomaan rintaansa nyrkillään..
Minä tajusin, että asemani oli avuton ja vapisten kyyristyin kokoon pesässä. Lörppä tuli suoraan puun luokse — muistan sen olleen tammen — ja alkoi kiivetä ylös. Eikä hän hetkeksikään keskeyttänyt mörinäänsä. Kuten olen sanonut, oli kielemme tavattoman laiha, ja hänen oli täytynyt siitä puristaa eri tapoja, joiden avulla hän minulle ilmaisi sammumattoman vihansa minua kohtaan ja aikovansa nyt ja tällä paikalla tehdä minusta lopun. Hänen kiivetessään haarukkaan, minä pakenin suurelle ilmaan pistävälle oksalle. Hän minua seurasi, ja minä etenin yhä kauemmaksi. Lopulta olin pikku oksien ja lehtien seassa. Lörppä oli aina pelkuri, ja hänen varovaisuutensa oli aina suurempi kuin hänen kiukkunsa. Hän ei uskaltanut minua seurata pikku oksien ja lehtien sekaan. Ja sitäpaitsi kun hän oli raskaampi, olisi oksa katketessaan pudottanut hänet lehvikön halki, ennenkuin olisi minuun ehtinyt.