Mutta eipä ollut hänen välttämätöntäkään minua tavoittaa, ja hyvinpä se lurjus sen tiesi! Pahasisuinen ilme kasvoillaan ja hernesilmät sädehtien julmaa ymmärrystä, hän alkoi huiskuttaa oksaa. Huiskuttaa! — ja minä olin oksan latvassa pidellen kiinni sen rungosta, joka natisten katkeili painostani. Ja neljäkymmentä jalkaa alempana oli maan pinta.
Yhä ankarammin ja hurjemmin hän huiskutti, irvistellen minulle hehkuvata vihaansa. Sitten oli loppu käsissä. Kaikki neljä latvahaaraa katkesi yhtaikaa, ja minä aloin pudota selkä edellä ja häneen tuijottaen, yhä käsin ja jaloin pidellen katkenneita oksia. Onneksi ei ollut allani villisikoja, ja putoamistani hidastivat oksat ja kimmoavat pensaat:
Tavallisesti putoaminen keskeyttää uneksimiseni, hermoja viiltävä säikähdys kun riittää hetkessä särkemään tuhansien vuosisatojen poikki johtavat sillat ja sinkauttamaan minut täysin valveille vuoteelleni, missä ehkä hiessäni ja vavisten makaan ja kuulen käkikellon tuntia kukkuvan etuhuoneessa. Mutta tämän kotoa lähtemisunen olen nähnyt monasti, mutta en koskaan ole siihen herännyt. Aina syöksyn huutaen pensaston läpi ja moksahdan maahan.
Naarmuisena, rusikoituna ja vikisten makasin paikallani, mihin olin pudonnut. Tirkistellessäni pensaston läpi ylöspäin, saatoin nähdä Lörpän. Hän oli puhjennut pirulliseen riemuveisuun ja yhä edelleen huiskuttamalla oksaa hän tahtia löi. Heti taukosin vikisemästä. En ollut enää turvassa puissa, ja älysin vaarallista olevan houkutella liian äänekkäällä murheeni ilmaisulla metsästäviä eläimiä kimppuuni.
Muistan, että kitisemästä lakattuani tarkastelin mielenkiinnolla outoja valoilmiöitä, joita syntyi, kun vuoroin suljin ja aukoilin kyynelten kostuttamia silmäluomiani. Sitten rupesin tutkimaan itseäni ja havaitsin, etten ollut kovinkaan pahoin ruhjoutunut pudotessani. Paikoin oli karva hankautunut pois ja iho kihnaantunut vereslihalle; katkenneen oksan terävä sakara oli tunkeutunut kokonaisen tuuman käsivarteeni ja oikeata lonkkaani, joka ensimmäisenä oli maahan moksahtanut, särki sietämättömästi. Mutta nämä olivat joka tapauksessa sangen vähäpätöisiä vammoja. Luu ei mistään ollut särkynyt, ja niinä päivinä ihmisen liha oli paljon herkempää paranemaan kuin tätänykyä. Mutta olihan se vaikeanlainen putous, sillä minä nilkuttelin loukkaantuneen lonkkani takia koko viikon jälestäpäin.
Seuraava tunnelma siinä pensastossa maatessani oli turvattomuutta, tieto siitä, että olin koditon. Mielessäni päätin, etten ikinä palaa äitini ja Lörpän luokse. Tahdoin lähteä kauas pois, halki pelottavan metsän, etsimään itselleni yöpuuta. Ruokaa tiesin löytäväni. Ainakin edellisen vuoden olin ravintoni suhteen ollut äidistäni riippumaton. Hän oli minua vain turvannut ja ohjannut.
Ryömin varovasti pensastosta ulos. Kerran katsoin taakseni ja näin Lörpän yhä hihkuvan ja huiskuttavan oksaa. Se ei ollut mikään huvittava näky. Tiesin varsin hyvin, miten oli oltava varovainen ja tavattoman huolellisesti alotin tämän ensimäisen vaellukseni maailmassa.
Ollenkaan en ajatellut, minne mennä. Vain yksi tarkoitus minulla oli: päästä pois Lörpän ulottuvilta. Kiipeilin puihin ja vaelsin niiden seassa tuntikausia, kulkien puusta toiseen ollenkaan maahan laskeutumatta. Mutta mihinkään erikoiseen suuntaan en mennyt enkä liioin kulkenut taukoamatta. Minun, samoinkuin koko kansan luonteena oli epäjohdonmukaisuus. Minä olin sitäpaitsi vain lapsi, ja useasti pysähtelin leikkimään matkallani.
Kotoa lähtiessäni sattuneet tapaukset ovat sangen hämärinä mielessäni. Uniini eivät ne kaikki ulotu. Paljon on toinen minäni unohtanut ja varsinkin juuri tältä ajalta. Enkä minä liioin ole kyennyt eri uniani niin soveltamaan, että ne sillaksi kutoutuisivat sen kuilun yli, joka on kotipuusta lähtöni ja luolille saapumiseni välillä.
Muistan, että useita kertoja aukeille ahoille jouduin. Näiden yli loikkailin kauheassa hädässä, laskeusin maahan ja juoksin minkä käpälät kerkisivät. Muistan, että oli päiviä sateisia ja päiviä paisteisia, joten yksikseni varmaankin vaeltelin pitkät ajat. Varsinkin uneksun surkeudestani sateessa ja kärsimyksistäni nälässä sekä miten nälkääni tyydyttelin. Varsin voimakas vaikutukseltaan on pienten sisiliskojen pyydystäminen aukean kunnaan paatisella laella. Ne juoksivat kivien alle, ja useimmat niistä pakoon pääsivät; mutta sattumalta käänsin erästä kiveä ja sain kiinni yhden. Tältä kummulta minut käärmeet säikäyttivät pois. Ne eivät minua vainonneet. Lekottelivat vain litteillä kivillä päivänpaisteessa. Mutta niin kova oli perinnöllinen pelkoni niiden suhteen, että pakenin melkein yhtä nopeasti kuin jos olisivat kintereilläni kieriskelleet.