Myöskin nakertelin katkerata kuorta nuorista puista. Hämärästi muistelen syöneeni monia vihreitä pähkinöitä, joissa oli pehmeä kuori ja maitomaista ydintä. Ja erityisesti muistan kärsineeni vatsapurua. Sen olivat tuottaneet mahdollisesti vihreät pähkinät tai ehkäpä sisiliskot. En tiedä. Mutta tiedänpä, että minua ei kukaan niellyt niiden useiden tuntien kuluessa, jolloin vatsan väänteet minua maassa kahlehtivat.
5
Äkkiä topsahtaessani metsän laitaan tapasin edessäni uuden näkymön. Olin suuren aukean ahon reunassa. Tämän ahon toisella puolella kohoutuivat korkeat äyräät. Toisella puolen oli joki. Äyräät viettivät jyrkkinä veteen, mutta muutamin paikoin siellä täällä, missä joskus maan vieremä oli tapahtunut, oli kulkuteitä. Siinä oli luolissa elävän kansan juontipaikkoja.
Ja tämä paikka, jonne sattumalta olin saapunut, oli kansan varsinainen olinpaikka. Se oli kyläkunta, niin sanoakseni, sanaa laajemmassa merkityksessä käyttäen. Äitini, Lörppä ja minä ynnä muutamat yksinkertaiset ryhmäkunnat, olimme, jos niin saa sanoa, salomaan asukkaita. Olimme laumasta osa, vaikka elimme jonkun matkan päässä siitä. Se oli vain lyhyt matka, vaikka minulta vaellellessani oli siihen mennyt ainakin koko viikko. Jos olisin suoraan kulkenut, olisin matkan tunnissa suorittanut.
Metsän laidasta näin äyräällä luolat, ahon ja kulkutiet juontipaikoille. Ja aholla näin useita kansan olentoja. Minä, lapsi, olin yksinäni harhaillut viikon päivät. Sinä aikana en ollut ainoatakaan kaltaistani nähnyt. Olin elänyt peloissani ja turvatonna. Siksipä nyt heimolaisiani nähdessäni minut valtasi riemu, ja hurjasti juoksin heitä kohti.
Silloin tapahtui jotakin outoa. Joku laumasta näki minut ja päästi varottavan huudon. Pelosta ja säikäyksestä kirkuen lauma heti pakeni tiehensä. Juoksivat ja kiipeilivät kivien yli, loikkasivat luolain suulle ja katosivat… kaikki paitsi yksi, vähäinen pienokainen, joka pelästyksen vallitessa oli työnnetty aivan äyrään juurelle. Hän itkeä tillitti surkeasti. Hänen äitinsä syöksyi ulos; lapsi juoksi häntä vastaan ja piteli tiukasti kiinni äidin kiipeillessä takaisin luolaan.
Olin yksin. Väkeä täynnä ollut aho oli äkisti jäänyt autioksi. Istuin avuttomana maahan ja vikisin. En saattanut ymmärtää. Miksi oli lauma kaikkoutunut minua? Myöhemmin päästyäni heidän tapojensa perille, sain sen tietää. Nähdessään minun syöksyvän metsästä ulos, minkä käpälistäni lähti, he olivat päätelleet, että minua joku pyydystelevä eläin vainosi. Kursailematon lähestymiseni oli säikäyttänyt heidät mielettömiksi.
Istuessani tähystämässä luolain suuta huomasin, että lauma minua tarkasteli. Pian he uskalsivat päänsä pistää ilmoille. Sitten he rupesivat toisiansa kutsumaan ulos. Kiireessä ja säikäyksen vallitessa oli tapahtunut, että kaikki eivät olleet omiin luoliinsa päässeet. Muutamat nuoret olivat turvaa etsineet vieraista luolista. Äidit eivät heitä nimeltänsä huutaneet, sillä, kuten olen sanonut, emme vielä olleet nimiä keksineet. He vain päästelivät valittavia, hätääntyneitä ääniä, jotka nuorille olivat tuttuja. Jos minun äitini olisi siellä ollut minua kutsumassa, niin olisinpa hänen äänensä tuntenut tuhansien äitien äänten joukosta, ja samalla tavalla hän olisi minun ääneni tuntenut tuhansien seasta.
Tätä kutsumista jatkui sikin sokin jonkun aikaa, mutta lauma oli liian varovaista ulos tullakseen luolistaan ja astuakseen maan pinnalle. Lopulta yksi tuli. Hän oli vastedes oleva melkoisena tekijänä elämäni vaiheissa, ja hänellä jo sitäpaitsi oli suuri osansa näyteltävänä kaikkien lauman jäsenten elämässä. Häntä minä sanon Punasilmäksi tämän kertomuksen menossa — siitä syystä, että hänen silmänsä olivat tulehtuneet, silmäluomet melkein punaset, ja niiden synnyttämä omituinen vaikutus tuntui olevan kuin hänen hirvittävän raakamaisuutensa kylttinä. Hänen sielunsa oli punanen väriltään.
Hän oli kaikin puolin hirviö. Ruumiiltaan oli hän jättiläinen. Hänen täytyi painaa ainakin 170 naulaa. Hän oli meikäläisistä suurin, minkä koskaan olin nähnyt. En tulikansankaan joukossa koskaan nähnyt hänen kokoistaan enkä liioin puukansan seassa. Joskus kun sanomalehdessä tapaan kuvauksia meidän nykyaikaisista nyrkkisankareistamme ja ammattipainijoistamme, ajattelen, mitähän paraskaan heistä olisi mahtanut häntä vastaan.