Ja pelkäänpä, ettei mitään. Jos hän olisi rautaisilla sormillaan tarttunut kiinni lihakseen ja reväissyt, niin hän olisi voinut riuhtaista sen irti molemmista jänteistään ja ruumiista irralleen. Nyrkkinsä rystysillä vapaasti iskien hän olisi särkenyt heidän pääkallonsa kuin munan kuoren. Pahankurisilla jaloillaan (eli takakäsillään) kerran raapaisten hän olisi voinut heidän sisuksensa kiskoa ulos. Yksi väännähdys olisi heidän niskansa katkaissut, ja tiedänpä, että yhdessä leukojensa rusauksessa hän olisi yhtaikaa voinut puhkaista suuren kurkkusuonen etupuolella ja selkäytimen takapuolella.
Hän saattoi hypätä kaksikymmentä jalkaa pitkältä istuvasta asennosta. Hän oli inhoittavan karvainen. Keskuudessamme saattoi ylpeillä se, jolla ei ollut paljon karvoja. Mutta hän oli yltä yleensä karvain peitossa, käsivarret niin sisä- kuin ulkopuoleltakin karvaiset ja korvat samoin. Ainoat paikat hänellä, missä karvoja ei kasvanut, olivat käsien ja jalkojen pohjat sekä silmäin alukset. Hän oli pelottavan ruma, ja hänen petomainen, irvistelevä suunsa ja mahdottoman suuri riipuksissa oleva alahuulensa olivat aivan sopusoinnussa hänen silmäinsä kanssa.
Tällainen oli Punasilmä. Ja varsin varovasti hän ryömi luolastaan ja astui maan pinnalle. Minusta välittämättä hän jatkoi tutkisteluansa. Hän kumartui lanteiltaan eteenpäin kulkiessaan ja niin alas hän kumartui ja niin pitkät olivat hänen käsivartensa, että joka askeleella hän kätensä rystysillä kosketti maata molemmin puolin. Hän oli kömpelö tässä puolipystyssä asemassaan, jollaisena hän kulki, ja itse asiassa hän rystysillään maata kosketteli tasapainoa pitääkseen. Mutta kylläpä hän, sen sanon, osasi nelin kontin juosta! Ja siinä suhteessa me olimme perin kömpelöitä. Sitäpaitsi meistä sangen harvat pystyivät rystysillä tasapainoa pitämään kävellessä. Sellainen olento oli muinaisperimyksellinen, ja Punasilmällä oli muinaisperimyksiä jos kellään.
Juuri muinaisperimyksellinen hän oli. Meillä oli juuri käynnissä vaihdos puuelämästä maaelämään. Monia sukupolvia olimme tätä vaihdoskautta eläneet, ja ruumiimme ja ryhtimme olivat sitä mukaa muuttuneet. Mutta Punasilmä oli taantunut alkuperäisimpään puussa asuvain muotoon. Kun hän meidän laumassamme oli syntynyt, eli hän kanssamme; mutta toden teolla hän oli muinaisperimyksellinen ja hänen paikkansa oli kaikkialla.
Hyvin varuillaan ja valppaana hän liikuskeli sinne tänne aholla, vilkuillen puiden lehvien sekaan ja yrittäen tavoitella vilausta pyydystävästä eläimestä, jonka he kaikki epäilivät minua ahdistaneen. Ja hänen tätä tehdessään minusta mitään välittämättä, lauma kerääntyi luolain suille ja odotteli.
Vihdoinkin Punasilmä päätteli, että mikään vaara ei väijynyt. Hän palasi kulkutien päästä, missä hän oli ollut tirkistämässä juontipaikalle. Hänen kulkunsa kävi aivan läheltäni, mutta ei hän vieläkään näyttänyt minua huomaavan. Hän jatkoi varovasti kulkuaan aivan minun viereeni, ja sitten varottamatta ja uskomattoman nopeasti sivalsi minua korvalle. Minä lensin takaperin ainakin kymmenkunta jalkaa pitkälle, ennenkuin pyllähdin maahan, ja samalla kuin tämä mainio loiskaus tapahtui, muistan kuulleeni hurjaa melua, kaakottavaa ja kirkuvaa naurua, joka luolista lähti. Se oli suuremmoista pilaa — ainakin sinä päivänä; ja aivan sydämmeen käyvällä tavalla se laumalle kelpasi.
Siten minut vastaan otettiin laumaan. Punasilmä ei minusta sen enempää välittänyt, ja minulla oli täysi vapaus kitistä ja nyyhkiä sydämmeni kyllyydeltä. Useita vaimoja kertyi uteliaina ympärilleni, ja minä tunsin heidät. Olin tavannut heidät edellisenä vuonna, kun äitini oli ottanut minut mukaansa pähkinäpuumetsään.
Mutta he pian jättivät minut, ja tilalle tuli kymmenkunta uteliasta ja pörhöistä nulikkaa. Nämä asettuivat piiriin ympärilleni, osottivat minua sormillaan, irvistelivät, töytivät ja nipistelivät minua. Minä olin peloissani ja jonkun aikaa heitä kärsin; mutta sitten minut kiukku sai valtaansa, ja minä karkasin kynsin ja hampain ilkeimmän kimppuun — joka oli juuri Luppakorva. Olen hänelle sellaisen nimen antanut, sillä hän saattoi höristää vain toista korvaansa. Toinen aina riippui lerpallaan, pystymättä liikuntoa tekemään. Jossain onnettomuudessa lihakset olivat loukkaantuneet ja korva oli menettänyt liikuntakykynsä.
Hän takertui minuun ja me mittelimme voimiamme kuin henkemme edestä, kuten ainakin poikapari tappelussa. Me kynsimme ja purimme, tukistimme ja rutistelimme toisiamme ja paiskoimme toisiamme maahan. Muistan saaneeni kerran hänet alleni, ja tämä heitto auttoi minut ehdottomasti voiton puolelle. Mutta kauan en siitä nauttia saanut. Hän kiersi toisen säärensä ympärilleni ja toisella jalallaan (eli takakädellään) riipasi niin rajusti vatsaani, että oli vähällä sisukseni repiä ulos. Minun oli pakko päästää hänet, pelastaakseni itseni, ja sitten painiskelimme taas.
Luppakorva oli minua vuotta vanhempi, mutta minä olin monin kerroin häntä kiukkuisempi, ja lopulta hän läksi käpälämäkeen. Minä ajoin häntä takaa poikki ahon ja erästä kulkutietä alas joelle. Mutta hän tunsi paikat paremmin ja juoksi veden laitaa toiselle tielle. Sitten hän juoksi vinoon ahon poikki ja loikkasi laajasuiseen luolaan.