Ennenkuin huomasinkaan, olin kahmaissut hänen peräänsä pimeyteen. Seuraavassa hetkessä säikähdin pahanpäiväisesti. En ollut milloinkaan ennen ollut missään luolassa. Rupesin uikuttamaan ja huutamaan. Luppakorva härnäili minua, karkasi kimppuuni huomaamatta ja työnsi minut kumoon. Hän ei kuitenkaan uuteen tappeluun uskaltanut antautua, vaan vetäytyi pois. Minä olin hänen ja luolan suun välillä eikä hän kulkenut ohitseni; mutta kuitenkin hän näytti menneen pois. Kuuntelin, mutta en saanut vihiäkään, missä hän oli. Tämä minua ihmetytti, ja päästyäni ulkopuolelle, istuin maahan vartioimaan.
Hän ei tullut ulos luolan suusta, siitä olin varma; mutta muutaman minuutin kuluttua hän hihitteli vieressäni. Taas juoksin hänen peräänsä ja taas hän pakeni luolaan; mutta tällä kerralla minä pysähdyin suulle. Vetäysin sitten hiukan etäämmälle vartioimaan. Hän ei tullut ulos; mutta kuitenkin, kuten äskenkin, hän pian hihitteli vieressäni, ja kolmannen kerran minä hänet ajoin luolaan.
Tätä peliä jatkui useampaan kertaan. Lopulta seurasin häntä luolaan, mistä häntä turhaan etsin. Olin utelias. En saattanut ymmärtää, miten hän käsistäni pääsi. Aina hän meni luolaan, mutta koskaan hän ei sieltä ulos tullut, ja kuitenkin hän aina ilmestyi viereeni ja pilkkaili minua. Siten meidän tappelustamme kehittyi lymysillä olon leikki.
Koko iltapuolen, vain silloin tällöin keskeyttäen, me sitä teimme, ja leikkivä, rauhallinen mieliala syntyi välillemme. Lopulta hän ei enää juossut minua pakoon, ja me istuimme yhdessä kaulatusten. Hiukan myöhemmin hän selvitti avosuisen luolan salaisuuden. Kädestä pitäen hän vei minut sisäpuolelle. Ahdas repeämä sen yhdisti toisen luolan kanssa, ja tämän kautta pääsimme taas ulkoilmaan.
Olimme nyt hyvät ystävät. Toisten nulikkain keräytyessä piiriin härnäämään, hän kävi yhdessä minun kanssani heidän kimppuunsa; ja siksi väkevästi me annoimme, että pian sain olla rauhassa. Luppakorva tutustutti minut kylässä. Vain hiukan hän osasi kertoa olosuhteista ja tavoista — tarpeellista kielivarastoa ei hänellä ollut; mutta hänen toimiansa tarkastamalla opin paljon, ja hän se myös näytti minulle eri merkkipaikat ja esineet.
Hän vei minut luolien ja joen väliselle aholle, sen takaiseen metsään, missä puitten keskellä ruohikossa söimme paksujuurisia porkkanoita.
Hämärän tullessa aho jäi autioksi. Lauma haki turvaa luolista. Luppakorva johdatti minut makuutiloille. Korkealle kiipesimme äyrästä myöten, korkeammalle kaikkia muita luolia, pieneen repeämään, jota ei alhaalta voinut nähdä. Tänne Luppakorva tunkeutui. Minä seurasin perässä vaivalloisesti, niin kapea oli suu, ja havaitsin olevani pienessä kivisessä komerossa. Se oli sangen matala, vain pari jalkaa korkea, ehkäpä kolme jalkaa leveä ja neljä pitkä. Täällä toistemme syliin sykkyröityinä nukuimme yön.
6
Rohkeimpain nulikkain leikkiessä leveäsuisissa luolissa lymysillä oloa, havaitsin pian, että sellaisissa luolissa ei kukaan asunut. Kukaan ei niissä yötä nukkunut. Vain halkeamasuisia luolia käytettiin, mitä ahtaampi suu, sitä parempi. Se johtui vaanivain eläinten pelosta, joka elämästä loi meille raskaan taakan näinä päivinä ja öinä.
Seuraavana aamuna, yön nukuttuani Luppakorvan kanssa, sain kokea ahdassuisten luolain edullisuuden. Aivan päivän koittaessa vanha "sapelihammas", tiikeri, ilmestyi aholle. Kaksi laumastamme oli jo ylhäällä. He syöksähtivät pakoon. Lienevätkö säikäyksestä hullaantuneet, vai oliko peto siksi lähellä heidän kintereillään, etteivät voineet yrittääkään äyrästä kiivetä halkeamiin asti, sitä en tiedä; mutta joka tapauksessa he syöksähtivät siihen laajasuiseen luolaan missä Luppakorva ja minä olimme edellisenä iltapäivänä leikkineet.