Mitä sisäpuolella tapahtui, sen kertomiseksi ei mitään keinoa ollut, mutta helposti voi päätellä, että nämä kaksi kihnausivat yhdistävän repeämän kautta toiseen luolaan. Tämä repeämä oli siksi ahdas, että "sapelihammas" ei siihen mahtunut, ja ulos se tuli samaa tietä kuin oli mennytkin tyytymättömänä ja kiukkuisena. Ilmeistä oli, että yöllinen pyydystys oli ollut tuloksiltaan huono ja että se oli aikonut saada ateriansa meistä. Se huomasi molemmat uhrinsa toisen luolan suulla ja hyppäsi heitä kohti. Tietysti he tunkeusivat käytävän kautta ensimmäiseen luolaan. Peto kävi entistä kiukkuisemmaksi ja mörisi.
Hornan henget pääsivät valloilleen meidän muitten joukossa. Koko laajain äyräitten leveydeltä me keräännyimme halkeamiin ja niiden edustalle ja kaikki mölysimme ja kiljuimme tuhansin kielin. Ja kaikki irvistelimme — irvistelimme ja mölysimme; se oli meidän vaistoamme. Olimme yhtä kiukkuisia kuin "sapelihammaskin", vaikka kiukkumme oli pelon sekaista. Muistan itsekin kiljuneeni ja irvistelleeni paraimpain tavalla. Nämä eivät yksinomaan vaikuttaneet esimerkillään, sillä tunsinpa sisässäni pakon, joka pani minut tekemään samoinkuin he tekivät. Karvani nousivat pystyyn, ja minut valtasi tulinen, järjetön raivo.
Jonkun aikaa vanha "sapelihammas" alinomaa hypähteli vuoroin kummassakin luolassa edestakaisin. Mutta ne kaksi meikäläistä vain ahtautuivat edestakaisin yhdistävässä halkeamassa ja aina sen kynsistä pääsivät. Sillä aikaa me toiset törmällä olimme ruvenneet toimimaan. Joka kerta kun tiikeri näyttäytyi ulkona, me viskelimme sitä kivillä. Ensiksi vain pudottelimme niitä sen niskaan, mutta pian aloimme sinkautella niitä niin voimakkaasti kuin lihaksista lähti.
Tämä pommitus johti "sapelihampaan" huomion meihin ja sai sen entistä kiukkuisemmaksi. Se luopui vainoamasta näitä kahta ja hypähteli äyrästä ylös meitä muita kohti, kynsillään tarraten murtuviin kiviin ja möristen kiivetessään ylöspäin. Tämä kauhea näky pakotti meistä viimeisenkin turvaa etsimään luoliemme sisäpuolelta. Tämän tiedän, sillä tirkistelin ulos ja näin koko äyrään autiona, "sapelihammasta" lukuunottamatta, jonka kynnet olivat kirvonneet ja joka luisuen putosi alaspäin.
Päästin suustani rohkaisuäänen, ja taas oli äyräs täynnä kiljuvaa laumaa ja kivet lentelivät entistä nopeammin. "Sapelihammas" oli raivosta mieletönnä. Tavan takaa se karkasi äyrästä ylöspäin. Kerran se jo pääsikin ensimmäiselle halkeama-aukolle, ennenkuin putosi takaisin, mutta ei voinut tunkeutua sisälle. Joka kerta, kun se ylöspäin syöksyi, vyöryivät meidän ylitsemme pelon hyökyaallot. Ensiksi niinä hetkinä useimmat meistä syöksyivät sisäpuolelle; mutta muutamat jäivät ulkopuolelle pommittamaan sitä kivillä, ja lopulta kaikki jäimme ulos pommitukseen osaa ottamaan.
Ei milloinkaan oltu sellaista hirviötä niin perinpohjin nolattu. Se leikkasi sen ylpeyttä pelottavalla tavalla, kun vähäinen ja heikko laumamme sen niin saattoi puijata. Aholla se seisoi ja katseli meitä muristen, häntäänsä huimien ja nappaillen suuhunsa kiviä, jotka sen lähelle putosivat. Kerran minä nakkasin kiven ja juuri parahiksi se katsahti ylös. Se sattui sitä kuonon päähän, ja peto hypähti suoraan ilmaan karjuen ja naukuen kivusta ja ällistyksestä.
Se oli hävinnyt ja tiesi sen. Koko arvonsa kooten se kulki mahtavana ja juhlallisesti pois kivisateesta. Keskelle ahoa se pysähtyi ja silmäsi ikävöiden ja nälkäisenä taakseen meitä. Sitä ei haluttanut luopua ateriastaan, joka olisi ollut valmis, mutta mahdoton saavuttaa. Tämä sen näkö laukasi meidät nauramaan. Me nauroimme pilkallisesti ja meluten, kaikki. Eläimet eivät siedä pilkkaa. Niiden kustannuksella nauraminen kiukuttaa niitä. Ja sillä tavalla vaikutti naurumme "sapelihampaaseen." Se kääntyi karjuen ja hyökkäsi uudelleen äyräälle. Tätä me halusimmekin. Taistelu oli muuttunut leikiksi, ja meistä oli suurta nautintoa sen piekseminen.
Mutta sen hyökkäys ei jatkunut pitkälle. Pian se malttoi mielensä, ja sitäpaitsi heittoaseemme olivat terävät ja haavoittivat. Elävästi muistan, minkä näköinen oli sen pullistunut silmä, jonka heittämämme kivi oli paisuttanut melkein umpeen. Ja yhä elävänä on minussa säilynyt sen kuva, kun se metsän laidassa seisoi, sinne lopuksi vetääntyneenä. Taaksensa se katsahti meitä, huuli kierosti kohonneena aina hirmuisten torahampaitten juureen asti, karvat pystyssä ja häntä huiskien. Viimeisen kerran se karjahti ja solui näkyvistä puitten sekaan.
Mutta sitä melua, mikä sitten syntyi! Me riensimme parittain onkaloistamme, tarkastelimme sen kynsien merkkejä äyrään pehmeissä kivissä ja puhuimme kaikki yhtaikaa. Toinen niistä kahdesta, jotka kaksoisluolassa olivat olleet salpautuneena, oli keskenkasvuinen, puoliksi nuorukainen, puoliksi lapsi. He olivat ylpeinä käyneet ulos turvapaikastaan, ja me ympäröimme heidät ihastelevaksi joukoksi. Sitten nuorukaisen äiti murtautui esille ja tarrasi häneen tavattoman kiihkoisana, takoen hänen korviaan, kiskoen häntä karvoista ja kiljuen kuin pahahenki. Hän oli roteva, iso vaimo, sangen karvainen ja se selkäsauna, minkä hän nuorukaiselle antoi, oli nautintoa koko laumalle. Me nauroimme kirkuen ja tarrailimme toisiimme kiinni tai kierittelimme maassa iloissamme.
Huolimatta siitä pelosta, jonka vallassa elimme, oli lauma aina altista nauramaan. Meillä oli taipumusta leikinlaskuun. Iloamme ei koskaan hillitty. Siinä ei ollut mitään puolitekoista. Jos joku asia oli hassunkurinen, niin me olimme aivan katketa sitä arvostellessamme, ja mitä yksinkertaisimmat, alkuperäisimmät asiat olivat meistä hassunkurisia. Erinomaisia naurajia me olimme, sen sanon.