Samalla tavalla kuin olimme kohdelleet "sapelihammasta", kohtelimme kaikkia eläimiä, jotka kylään pyrkivät. Kulkutiemme ja juontipaikkamme säilytimme omassa huostassamme saattamalla elämän kiusalliseksi eläimille, jotka joutuivat samoilemaan varsinaiselle alueellemme. Kiukkuisimmatkin raatelijaeläimet me niin piruutimme, että ne oppivat jättämään alueemme rauhaan. Me emme olleet tappelijoita, niinkuin ne; me olimme viekkaita ja arkoja, ja juuri meidän viekkautemme ja arkuutemme sekä tavaton taipumuksemme pelkäämään auttoi meitä elossa säilymään nuoren maailman pelottavan vihollisessa ympäristössä.
Luppakorva oli laskujeni mukaan vuotta vanhempi minua. Minkälainen oli hänen menneen elämänsä tarina, sitä hän ei millään tavalla pystynyt minulle kertomaan, mutta kun en koskaan nähnyt hänen äitiänsä, arvelin häntä orvoksi. Isät eivät nimittäin kysymykseen tulleet laumassamme. Avioelämä oli vielä alkuperäisellä kannalla, ja riitaannuttuaan parit erosivat. Nykyinen ihminen avioerolaitostensa kautta tekee samoin laillisesti. Mutta meillä ei mitään lakeja ollut. Tapaa vain noudatimme, ja tapamme tässä erikoisasiassa olivat jotenkin sekalaisia.
Mutta kuten tämä kertomus myöhemmin osottaa, keskuudessamme oli vallitsemassa hämärä varjo yksiavioisuutta, joka myöhemmin valtaa ja mahtavuutta tuotti niille heimoille, jotka sen omaksuivat. Sitäpaitsi siihenkin aikaan, jolloin minä synnyin, oli olemassa useita uskollisia pareja, jotka puissa elivät äitini läheisyydessä. Lauman keskuudessa eläminen ei ollut omiansa yksiavioisuutta edistämään. Tästä syystä varmaankin uskolliset parit vetäytyivät pois ja yksikseen elivät. Vuosikausia nämä parit yhdessä elivät, vaikka jommankumman kuoltua tai jouduttua petojen ruuaksi, jälelle jäänyt poikkeuksetta etsi uuden puolison.
Yksi seikka minua suuresti ihmetytti ensi päivinä lauman keskuudessa eläessäni. Sanomaton, ilmaisematon pelko vallitsi kaikkia. Ensi silmäyksellä se näytti kokonaan kohdistuvan vissiin ilmansuuntaan. Lauma pelkäsi koillista. Se oli alituisessa pelossa sen kompassineljänneksen suhteen. Ja jokainen olento vilkasi useammin ja suurempaa epäluuloa osottaen siihen suuntaan kuin muualle.
Kun Luppakorva ja minä kävimme koillista kohti syömään kuitujuurisia porkkanoita, jotka sinä vuodenaikana olivat paraimmillaan, kävi hän tavattoman araksi. Hän tyytyi ennemmin syömään jätteitä, suuria sitkeitä porkkanoita ja pieniä tahmeapintaisia kuin olisi uskaltanut hiukan etäämmälle, missä porkkanoihin ei vielä oltu koskettu. Kun minä uskalsin, hän kiukutteli ja riiteli kanssani. Hän antoi minun ymmärtää, että sillä suunnalla uhkasi jokin kauhea vaara, mutta mikä se kauhea vaara oli, sitä hänen karu kielensä ei pystynyt selvittämään.
Monta hyvää ateriaa tällä tavalla sain hänen turhaan nuhdellessaan ja kieltäessään minua. En saattanut ymmärtää. Olin hyvin varuillani, mutta mitään vaaraa en älynnyt. Arvailin aina välimatkan itseni ja lähimmän puun välillä ja tiesin, että siihen turvapaikkaan aina ehtisin kipaista "keltasenruskean" (leijonan) tai "sapelihampaan" tieltä, jos niistä jompikumpi paikalle ehättäisi.
Kerran myöhään iltapuolella syntyi kylässä tavaton häläkkä. Laumaa kiihoitti yksi ainoa aatos ja se aatos oli pelko. Äyräällä parveili kansaa, ja kaikki tuijottivat ja viittoilivat koillista kohti. En tiennyt, mitä siellä oli, mutta kömmin koko matkan korkealle omalle pienelle luolalleni, ennenkuin ollenkaan käännyin taakseni katsomaan.
Ja silloin joen toisella puolen kaukana koillisessa näin ensi kerran salaperäistä savua. Se oli suurin eläin, minkä koskaan olin nähnyt. Luulin sitä pystyssä olevaksi käärmehirviöksi, joka päänsä oli työntänyt korkealle puitten sekaan ja huojutti sitä edestakaisin. Ja kuitenkin jollain tavoin lauman käytöksestä tunsin saaneeni tietää, että savu itsessään ei ollut mikään vaara. He näyttivät sitä pelkäävän jonkun muun merkkinä. Mikä tämä jokin muu oli, sitä en voinut arvata. Eivätkä he voineet sitä minulle sanoa. Mutta pianpa olin sen saapa tietää ja tuntea sen paljon pelottavampana kuin olivat "keltaisenruskea", vanha "sapelihammas" ja vieläpä yksin käärmeetkin, jotka minusta olivat tuntuneet mahdollisimman hirveiltä otuksilta.
Hammasrikko oli muuan nuorukainen, joka itsekseen eleli. Hänen äitinsä asui luolissa, mutta kaksi lasta oli tullut hänen jälkeensä, ja hänet oli jätetty itse itsestään huolta pitämään. Olimme katselleet sitä menoa useina edellisinä päivinä, ja olipa se tuottanut meille sangen paljon huvia. Hammasrikko ei halunnut kotoa lähteä, ja joka kerta kun hänen äitinsä läksi luolasta, hän keplottelihe sinne takaisin. Kun äiti palasi ja nuorukaisen luolasta tapasi, oli hänen raivonsa verraton. Puoli laumaa keräytyi tavallisesti katsomaan näitä hetkiä. Ensiksi kuului luolan sisästä hänen haukuskelunsa ja kirkuntansa. Sitten saimme kuulla lyöntien läiskettä ja Hammasrikon parkumista. Ja jotenkin tällöin molemmat nuoremmat lapset yhtyivät meteliin. Ja lopulta Hammasrikko tulla tupsahti ulos kuin pienoistulivuoren purkaus.
Kun tätä peliä oli jatkunut useita päiviä, tapahtui vihdoin poikasen lopullinen karkoitus. Hän itkeskeli murheitansa keskellä ahoa mistään välittämättä ainakin puolisen tuntia, ja tuli sitten asumaan Luppakorvan ja minun kanssani. Luolamme oli pieni, mutta yhteen sulloutuen siellä oli tilaa kolmellekin. En muista Hammasrikon viettäneen muuta kuin yhden yön meidän kanssamme, joten onnettomuuden oli täytynyt tapahtua heti tämän jälkeen.