Se sattui puolenpäivän aikaan. Aamulla olimme syöneet kylläksemme porkkanoita ja sitten leikin pyörteestä varomattomina olimme uskaltaneet suurien puiden luo toiselle puolen. En voi ymmärtää, miten Luppakorva oli päässyt tavallisesta varovaisuudestaan, mutta leikki sen kaiketi oli vaikuttanut. Leikimme hippasilla oloa ja hauskaa oli. Ja sellaista hippaa! Hyppelimme kymmenen ja viidentoista jalan kuilujen yli noin vain! Ja hyppäys suoraan alas kahdenkymmenen tai viidenkolmatta jalan korkeudesta ei merkinnyt meille mitään. Oikeinpa pelkään puhua niistä pitkistä välimatkoista, joita hyppelimme. Vanhemmiksi ja raskaammiksi tultuamme täytyi meidän olla varovaisempia hypyissämme, mutta sillä ijällä ruumiimme olivat notkeat ja kimmoavat, ja me saatoimme tehdä mitä tahansa.
Hammasrikko osotti melkoista ketteryyttä leikissä. Hän oli "hippana" paljon harvemmin kuin toiset, ja leikin kestäessä hän keksi vaikean tempun, jota en minä eikä Luppakorvakaan pystynyt suorittamaan. Pysyäkseni totuudessa, me emme uskaltaneet sitä koettaakaan.
Meidän ollessa hippana, Hammasrikko aina juoksi korkealle oksalle eräässä puussa. Oksan latvasta maahan täytyi olla seitsemänkymmenen jalan matka, eikä mikään ollut putoamista estämässä. Mutta noin pariakymmentä jalkaa alempana ja kokonaista viittätoista jalkaa sivultapäin kohtisuoralta uralta oli toisen puun paksu oksa.
Kun me juoksimme oksalle, alkoi Hammasrikko meitä tähystellen sitä huiskutella. Tämä tietysti oli meidän menestyksellemme haitaksi; mutta huiskutuksella hän tarkoitti muutakin kuin sitä. Hän huiskutti vauhtia siihen hyppyyn, jonka aikoi tehdä. Juuri kun olimme saamaisillamme hänet, hän lasketti menemään. Oksa oli kuin ponnahduslauta. Se lennätti hänet takaperin kauas ulospäin ja pudotessaan hän kääntyi ilmassa kyljittäin, saadakseen etupuolelleen toisen oksan, jota kohti hän putosi. Tämä oksa taipui melkoisesti alaspäin hänen painostaan, ja joskus kuului epäilyttävää rätinääkin; mutta ei se kuitenkaan katkennut, ja lehtien seasta näkyi aina Hammasrikon naama, joka voitokkaana meille irvisti.
Minä olin hippana, kun Hammasrikko viimeistä kertaa tätä koetti. Hän oli päässyt oksan latvaan ja alottanut huiskuttamisensa, ja minä ryömin hänen perässään, kun äkkiä Luppakorva päästi heikon varoitushuudon. Katsahdin alas ja näin hänen puun vankimmassa haarukassa tiukasti puristautuvan runkoa vastaan. Vaistomaisesti kyykähdin kokoon paksulla oksalla. Hammasrikko taukosi huiskuttamasta, mutta oksa ei tahtonut asettua ja hänen ruumiinsa pompahteli yhä ylös ja alas kahisevain lehtien mukana.
Kuulin kuivan oksan risahtavan ja alas katsahtaessani näin ensi kerran tuli-ihmisen. Hän hiiviskeli kuin varkain maata pitkin ja tirkisteli puuhun. Ensiksi luulin häntä villiksi eläimeksi, sillä hänellä oli vyötäisillään ja hartioillaan repaleinen karhunnahkapalanen. Sitten näin hänen kätensä ja jalkansa ja selvemmin hänen muotonsa. Hän oli sangen suuresti meikäläisten näköinen, paitsi että hän ei ollut niin karvainen ja että hänen jalkansa eivät olleet niin paljon käden kaltaiset kuin meidän.
Ja heti kun hänet näin, tulvahti mieleeni aatos: siinä koillisen hirmu, jonka merkkinä oli salaperäinen sauhu. Mutta minua hämmästytti. Eihän hänessä ollut mitään pelättävän näköistä. Punasilmä tai joku meikäläinen vahva mies olisi antanut hänelle enemmän kuin tarpeeksi tekemistä. Hän oli sitäpaitsi vanha, ijän kutistama ja hänen kasvonsa karvat olivat harmaat. Hän vielä ontuikui pahoin toista jalkaansa. Ei ollut epäilemistäkään, ettemme olisi häntä juoksussa ja kiipeämisessä voittaneet. Hän ei koskaan meitä voisi saada käsiinsä, se oli varmaa.
Mutta hän kantoi kädessään jotakin, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä oli kaari ja nuoli. Mutta siihen aikaan en kaaresta ja nuolesta mitään tajunnut. Miten olisin voinut aavistaa, että kuolema väjyi tuon kaarevan puukappaleen varassa? Mutta Luppakorva tiesi. Hän oli nähtävästi nähnyt tulikansaa ennenkin ja tiesi jotakin heidän keinoistaan. Tulimies tirkisteli häntä ja kiersi puuta. Ja haarukan yläpuolella kiersi runkoa Luppakorvakin, alati pitäen silmällä, että runko oli hänen ja tulimiehen välillä.
Tämä yhtäkkiä lähti kiertämään toiseen suuntaan. Luppakorva yllätettynä käänsi myös nopeasti kiertonsa, mutta ei päässyt rungon suojaan, ennenkuin tulimies oli kaarensa lauaissut. Näin nuolen lentävän ylös, sivu Luppakorvan, törmäävän oksaa vastaan ja putoavan maahan. Minä hypähtelin riemuissani korkealla orrellani. Sehän olikin leikkiä! Tulimies viskasi Luppakorvaa jollakin, samoinkuin mekin joskus toisiamme nakkelimme.
Leikkiä jatkui vielä kotvan aikaa, mutta Luppakorva ei toista kertaa itseänsä paljastanut. Sitten tulimies lopetti. Minä kurkotin kauas korkealta oksaltani ja huutelin hänelle alas. Halusin leikkiä. Olisin tahtonut, että hän olisi koettanut osata minuun esineillään. Hän näki minut, mutta ei minusta välittänyt, vaan käänsi huomionsa Hammasrikkoon, joka vielä hiljaa, vasten tahtoaan heilui oksan latvassa.