Ensimmäinen nuoli lennähti ylöspäin. Hammasrikko vikisi pelosta ja tuskasta. Se oli sattunut maaliinsa. Tämä tuotti uuden käänteen asiassa. En enää välittänyt leikistä, vaan kyyristyin vapisten lähelle oksaani. Toinen nuoli ja kolmas viuhahti ylös, mutta ne eivät Hammasrikkoon sattuneet, vaan kahisivat lehvikössä läpi kulkiessaan ja kaartaen putosivat takaisin maahan.
Tulimies ojensi kaartansa taas. Hän vaihtoi asemaansa, käveli muutamia askeleita ja vaihtoi asemaansa uudelleen. Kaaren jänne helähti, nuoli lennähti ylös, ja Hammasrikko, päästäen kauhean huudon, putosi oksaltaan. Näin hänen soluvan alaspäin kieppuen ympäri ja nuolen varsi pistihe esiin hänen rinnastaan, näkyen ja kadoten aina sen mukaan kuin hänen ruumiinsa pyöri.
Kirkuen hän putosi alas asti seitsemänkymmentä jalkaa, syöksyen maahan kuuluvasti möksähtäen ja rusahtaen ja kimmoten hiukan ylöspäin ja sitten asettuen alalleen. Vielä hän eli, sillä hän liikahteli ja kiemuroi, raapustellen jaloillaan ja käsillään maata. Muistan tulimiehen juosseen hänen luokseen kivi kädessä ja mukiloivan häntä päähän — — mutta sitten en muista enää muuta.
Lapsuusaikanani heräsin pelosta huutaen aina tässä kohden untani — ja tapasin äitini tai hoitajattareni levottomana ja säikähtyneenä vuoteeni ääressä, sivellen rauhoittaen kädellään tukkaani ja selittäen minulle, että hän oli saapuvilla ja että mitään pelättävää ei ollut.
Seuraava uneni tapahtumajärjestyksessä alkaa aina siten, että Luppakorva ja minä pakenemme metsän halki. Tulimies ja Hammasrikko sekä murhenäytelmän puu ovat kadonneet. Luppakorva ja minä varovaisina, mutta säikähtyneinä, pakenemme puita myöten. Oikeassa sääressäni on polttava tuska; ja lihan läpi tunkeutuneena pää toisella ja varsi toisella puolen on tulimiehen nuoli. Säären ponnistaminen ja jännittäminen tuotti minulle ankaraa kipua ja ehkäsi sitäpaitsi liikkeitäni, niin että minun oli mahdoton pysyä tasalla Luppakorvan kanssa.
Vihdoin pysähdyin ja kyyristyin erään puun vankkaan haaraan. Luppakorva jatkoi matkaansa. Minä kutsuin häntä — sangen valittavalla äänellä, sen muistan — ja hän pysähtyi, katsahtaen taaksensa. Sitten hän palasi minun luokseni, kiipesi haaraan ja tutki nuolta. Hän koetti vetää sitä pois, mutta toisella puolen oli esteenä väkäinen terä ja toisella sulkainen varsi. Se teki sitäpaitsi hirveän kipeää, ja minä estin häntä.
Jonkun aikaa olimme siinä kyyryissämme, Luppakorva hermostuneena ja levottomana, kun ei raskinut lähteä; hän tirkisteli alinomaa arasti sinne tänne, ja minä kitisin hiljaa ja nyyhkyttelin. Luppakorva oli lopulleen säikäyksissä, mutta hänen käytöksessään, kun hän pelostaan huolimatta jäi luokseni, oli epäilemättä sen epäitsekkyyden ja toveruuden oiretta, joka osaltaan on saattanut ihmisen mahtavimmaksi eläinten seassa.
Kerran vielä Luppakorva koetti vetää nuolta lihan läpi, mutta minä äkäisesti hänet estin. Sitten hän kyykistyi ja alkoi jyrsiä nuolen vartta hampaillaan. Ja sitä tehdessään hän piti sitä vakavasti kohdallaan molemmin käsin, jotta se ei pyörisi haavassa, ja samalla minä pitelin kiinni häntä. Usein mietiskelen tätä kohtausta — kaksi puolikasvuista poikasta ihmisrodun lapsuudessa, toinen pelkoansa hilliten, kukistaen itsekkään mielijohteen pakenemisesta auttaakseen ja vaaliakseen toista. Ja eteeni kohoutuu kaikki se, minkä enteenä se on ollut: näen kangastuksena Damonin ja Pythiaan, Eliaan kaarneet, Punasen Ristin hoitajattaret, menetettyjen toiveitten marttyyrit ja johtajat, isä Damienin ja itse Kristuksen sekä kaikki ne maailman suururoot, joiden voimalähteet saattaa johtaa Luppakorvan ja Suurhampaan ja muitten nuoren maailman hämäräin olentojen alkuperäisistä kupeista.
Kun Luppakorva oli nakertanut poikki nuolen pään, saattoi varren helposti vetää pois. Aloin jatkaa matkaa, mutta tällä kerralla hän minut pysäytti. Säärestäni juoksi runsaasti verta. Joku pikku suoni oli epäilemättä ratkennut. Luppakorva juoksi oksan latvaan ja toi sieltä kourallisen vihreitä lehtiä. Nämä hän tukki haavaan. Ne täyttivät tarkoituksen: vuoto lakkasi pian. Sitten läksimme eteenpäin yhdessä ja saavuimme turvaan luolille.
8