Hyvästi muistan ensimmäisen talven kotoa lähtöni jälkeen. Minulla on pitkiä unia kylmässä värisemisestä. Luppakorva ja minä istumme tiukasti lähekkäin, kädet ja jalat toistemme ympäri kietoutuneina, naama sinertävänä ja hampaat kalisten. Aamupuolella kävi eritoten ilma tuimaksi. Näinä kalseina aamutunteina me nukuimme vähän, toisiimme käpertyneinä odottelimme viheliäisinä, kohmettuneina auringon nousua lämmintä saadaksemme.
Ulos käydessämme oli narskuvaa kuuraa jalkaimme alla. Eräänä aamuna tapasimme jäätä kurimon vierellä juontipaikan tyyneessä vedessä, ja nousipa suuri ihmettely sen johdosta. Vanha Kololuu oli lauman vanhin jäsen, mutta hän ei ollut sellaista ikinä ennen nähnyt. Muistan sen surkean ja kiukustuneen katseen, mikä hänen silmiinsä ilmestyi, kun hän jäätä tarkasteli. (Tämä surkea katse aina ilmestyi silmiimme, kun emme ymmärtäneet jotakin tai kun tunsimme jonkun hämärän, ilmaisemattoman halun vaikutusta.) Punasilmäkin jäätä tarkastellessaan tuijotti kalpeana ja avuttomana joen poikki koillista kohti, aivan kuin olisi tahtonut tämän viimeisen ilmiön jollain tavoin asettaa yhteyteen tulikansan kanssa. Mutta jäätä tapasimme vain tänä yhtenä aamuna, ja se talvi oli ankarin, minkä kokea saimme. En muista ainoatakaan niin kylmää talvea. Usein olen ajatellut, että tämä kylmä talvi oli lukemattomain vasta tulevain edeltäjä, kun jäälautat kauempaa pohjoisesta vyöryivät maan pinnan yli. Mutta me emme koskaan niitä jäälauttoja nähneet. Monien sukupolvien täytyi toisiin vaihtua, ennenkuin lauman jälkeläiset siirtyivät etelään tai jäivät paikoilleen ja totuttelivat uusissa olosuhteissa elämään.
Elämä oli meillä sattuman varassa, milloin onneksi, milloin onnettomuudeksi. Harvoin mitään suunniteltiin ja vielä harvemmin käytäntöön pantiin. Olimme epäjohdonmukaisia, kaikkea muuta kuin järkiperäisesti toimivia. Ei ollut meillä mitään vakavia tarkoituksia, ja tässä suhteessa tuhkansa oli meitä edellä. Heillä nämä kaikki ominaisuudet olivat, joita meillä oli niin kovin vähäisessä määrässä. Toisinaan kuitenkin, varsinkin mielenliikutusten vallitessa, kykenimme kauankin jotakin tarkoitusta hellimään. Yksiavioisten parien uskollisuus, josta olen kertonut, voidaan selittää tavan vaikutukseksi; mutta minun pitkäaikaista kaipuutani Nopsajalan suhteen ei voida siten selittää eikä liioin sammumatonta vihollisuutta minun ja Punasilmän välillä.
Mutta muistellessani tätä kaukaisen muinaisuuden elämää, minua erityisesti kiusaa epäjohdonmukaisuutemme ja typeryytemme. Kerran löysin särkyneen kurpitsan, joka sattui olemaan avoin puoli ylöspäin ja oli täyttynyt sadevedellä. Vesi oli makeata ja minä join sen. Otin kurpitsan vielä mukaani joelle ja täytin sen uudelleen vedellä, josta osan join ja toisen osan kiidätin Luppakorvalle. Ja sitten nakkasin kurpitsan pois. Ei ollenkaan juolahtanut mieleeni täyttää kurpitsaa vedellä ja tuoda sitä luolaani. Kuitenkin oli minun usein öisin jano, varsinkin syötyäni villejä sipulia ja vesiruohoa, mutta öisin ei kukaan uskaltanut luolasta lähteä juomaan.
Toisen kerran löysin kuivan kurpitsan, jonka sisällä siemenet rapisivat. Suurta iloa sillä pidin hetken aikaa. Mutta se oli vain leikkikalu, ei muuta. Ja kuitenkin jonkun verran myöhemmin kurpitsani käyttäminen veden säilyttämiseksi tuli yleisesti käytäntöön lauman keskuudessa. Mutta minä en ollut sen keksijä. Se kunnia oli vanhan Kololuun, ja kohtuullista on merkitä, että hänen korkea ikänsä välttämättä aiheutti tämän keksinnön.
Joka tapauksessa oli Kololuu ensimäinen lauman jäsenistä, joka kurpitsoita käytti. Hän piti juomavesivarastoa luolassa, joka kuului hänen pojalleen, Kaljukyljelle; isälleen tämä luovutti siitä yhden nurkan. Me näimme usein Kololuun täyttävän kurpitsansa juontipaikalla ja kantavan sen varovasti luolaansa. Matkiminen oli yleistä lauman kesken, ja pian toinen ja kolmas hankki itselleen kurpitsan ja käytti sitä samalla tavalla, kunnes oli yleisenä tapana meillä kaikilla veden säilyttäminen kurpitsan kuorissa.
Joskus vanhan Kololuun luita särki, eikä hän silloin pystynyt luolasta lähtemään. Silloin Kaljukylki täytti hänelle kurpitsan. Hiukan myöhemmin Kaljukylki luovutti tämän toimen Lerppahuulelle, pojalleen. Ja senjälkeen, silloinkin kun Kololuu taas oli terve, Lerppahuuli yhä kantoi hänelle vettä. Vähitellen, erikoisia tilaisuuksia lukuun ottamatta, miehet jättivät veden kannon kokonaan vaimojen ja suurempain lasten huostaan. Luppakorva ja minä olimme itsenäisiä. Me kannoimme vettä vain itsellemme, ja usein pilkkailimme nuoria veden kantajia, kun heitä kutsuttiin leikeistä pois kurpitsoja täyttämään.
Kurpitsain käyttäminen oli yksi suuri lauman keksintö sinä aikana, kuin minä sen keskuudessa olin. Aluksi säilytimme vain vettä kurpitsoissa — vanhaa Kololuuta matkien. Mutta kerran joku vaimoista — en tiedä kuka — täytti kurpitsan mustikoilla ja vei sen luolaansa. Heti rupesivat kaikki vaimot kantamaan marjoja, pähkinöitä ja juuria kurpitsoissa. Aatos, kerran alkuun päässeenä, kehittyi edelleen. Toinen aste kantoastiain kehityksessä läksi vaimoista. Epäilemättä jonkun vaimon kurpitsa joskus oli liian pieni tai muuten oli hän sen unohtanut; olipa miten tahansa, hän taivutti kaksi suurta lehteä yhteen, sitoi sauman oksilla ja kantoi kotia suuremman määrän marjoja kuin suurimpaankaan kurpitsaan olisi mahtunut.
Siihen asti pääsimme, emme pitemmälle, tarveaineitten kantamisessa niinä vuosina kuin minä elin lauman seassa. Milloinkaan ei juolahtanut kenenkään mieleen kutoa vasua pajun vesoista. Joskus miehet ja vaimot sitoivat lujia köynnöksiä sanajalka- ja oksakerppujen ympäri, joita he kantoivat luoliinsa nukkumatiloiksi. Ehkäpä kymmenen tai parinkymmenen sukupolven vaihduttua olisimme oppineet vasuja nitomaan. Ja tässä suhteessa yksi seikka on varma: jos kerran olisimme vesoja nitoneet vasuiksi, olisi seuraava ja väittämätön askel ollut kankaan kutominen. Vaatteet olisivat seuranneet, ja alastomuutemme peittämisen mukana olisi tullut häveliäisyys.
Edistyminen kävi hitaasti keskuudessamme. Aikuiset leikkivät koko ikänsä melkein samoinkuin lapset leikkivät, ja me leikimme toisin kuin mitkään muut eläimet. Se vähä, mitä opimme, tapahtui tavallisesti leikin kestäessä ja oli uteliaisuutemme ja tarkan tiedonhalumme seurausta. Olimme vastikään alkaneet emmekä pitkälle voineet ehtiä yhden ainoan sukupolven eläessä. Olimme vailla aseita, tulta ja kaikkein ensimmäisessä alussa puhumista kohti. Kirjoitustaito oli niin kaukana tulevaisuudessa, että minua hirvittää sitä ajatellessani.