Minäkin kerran olin aivan suuren keksinnön partaalla. Osottaakseni teille, miten kehitys näinä päivinä oli sattuman varassa, tahdon sanoa, että ellei Luppakorva olisi ollut sellainen ahmatti, olisin piankin kesyttänyt koiran kotieläimeksi. Ja tätä ei tulikansakaan, joka koillisessa eleli, ollut vielä saavuttanut. Heillä ei ollut koiria; tämän tiedän omista huomioistani. Mutta sallikaahan minun kertoa, miten Luppakorvan ahnaus mahdollisesti saattoi yhteiskunnallisen kehityksemme takapajulle monen sukupolven ajaksi.
Länteenpäin luoliltamme oli suuri suo; etelään taas oli matala kivinen kukkulajono. Näissä harvoin käytiin kahdesta syystä. Ennen kaikkea siellä ei ollut sellaista ravintoa, jota me söimme; ja toiseksi kiviset kukkulat olivat täynnä raatelevien petojen tyyssijoja.
Mutta Luppakorva ja minä kiipeilimme kukkuloille eräänä päivänä. Emme olisi sinne kiivenneet, ellei meillä olisi ollut tiikeriä härnättävänä. Ei, älkäähän naurako. Se oli todellakin itse vanha "sapelihammas." Me olimme täysin turvassa. Sattumalta jouduimme sen kanssa vastakkain metsässä aamulla varhain ja korkealta oksien turvissa me sinkauttelimme sille epäsuosiotamme ja vihaamme. Ja oksalta oksalle, puusta puuhun seurasimme sitä yläilmoissa, pitäen pirullista melua ja varoitusääntä metsän eläville, että vanha "sapelihammas" oli tulossa.
Ainakin pilasimme sen metsästysonnen. Ja me saimme sen hyvästi kiukkuiseksi. Se meille mörisi, huimi häntäänsä ja joskus pysähtyi tähystelemään meitä pitkät ajat ihan liikkumattomana, aivan kuin olisi mielessään aprikoinnut jotain keinoa, millä saada meidät kynsiinsä. Mutta me vain nauroimme ja pommittelimme sitä oksilla ja risuilla.
Tämä tiikerin kiusaaminen oli tavallista urheilua laumalaisilla. Joskus puolet laumastamme seurasi yläilmoissa tiikeriä tai leijonaa, joka oli päiväsaikaan uskaltanut liikkeelle. Se oli meidän kostoa; sillä useinpa oli laumamme jäseniä äkkiarvaamatta kaapaistu ja joutuneet he olivat tiikerin tai leijonan mahaan. Ja tällaisilla avuttoman hätäkeinoilla me opetimme metsästysretkellä olevia eläimiä pysymään jossain määrin loitolla meidän alueeltamme. Sitäpaitsi se oli hauskaa. Se oli suurta leikkiä.
Ja näinpä Luppakorva ja minä olimme härnäilleet "sapelihammasta" nelisen kilometriä metsään päin. Lopulta se laski hännän koipiensa väliin ja pakeni meidän pilkkaamme kuin selkäänsä saanut rakkikoira. Panimme parastamme pysyäksemme sen tasalla; mutta metsän laitaan päästyämme, näkyi se etäällä vain pienenä pilkkuna.
En tiedä, mikä meitä yllytti, ellei uteliaisuus; mutta hetken aikaa ympärillä leikittyämme, Luppakorva ja minä uskalsimme avoimen maan yli aina kivisten kukkulain laitaan. Kauas emme menneet. Koko aikana emme ehkä olleet sataa metriä kauempana puista. Kierrettyämme terävän kiviniemekkeen ympäri (kuljimme hyvin varovaisesti, sillä emme tienneet, mitä saattoi tapahtua), yllätimme kolme koiran pentua, jotka päivän paisteessa leikkivät.
Ne eivät meitä nähneet, ja me katselimme niitä jonkun aikaa. Ne olivat villiä koiria. Kiviseinässä oli syvälle pistäytyvä kolo — nähtävästi pesä, jonne niiden emä oli ne jättänyt ja jonne olisivat jääneet, jos olisivat olleet tottelevaisia. Mutta nouseva elämän halu, joka Luppakorvan ja minun oli saattanut uskaltamaan metsästä pois, oli ajanut pennutkin luolasta leikittelemään. Tiedän, että niiden emo olisi niitä rangaissut, jos olisi ne älynnyt.
Mutta Luppakorva ja minä ne yllätimme. Hän katsahti minuun, ja me syöksimme niiden kimppuun. Pennut eivät muuta paikkaa tienneet mihin juosta kuin repeämään, mutta me ennätimme ennen niitä. Yksi posahti minun jalkoihini. Minä litistin sen säärieni väliin ja koppasin siihen kiinni. Se upotti pienet hampaansa minun käsivarteeni, ja minä laskin sen kivusta ja säikäyksestä nolostuneena. Seuraavassa hetkessä se oli pujahtanut sisälle.
Luppakorva, joka tappeli toisen pennun kanssa, mulkoili karsaasti minua ja moninaisilla äänillä antoi minun ymmärtää, minkälainen höperö ja poropeukalo olin. Tämä minua hävetti ja urheuttani kannusti. Tarrasin kolmatta pentua hännästä kiinni. Kerran se sai hampaillaan minua riipaistuksi, sitten sain sen niskasta kiinni. Luppakorva ja minä istuimme maahan, riiputimme pentuja ilmassa, katselimme niitä ja nauroimme.