Ne mörisivät, ynisivät ja kiljuivat. Luppakorva yhtäkkiä hätkähti. Hän luuli kuulleensa jotakin. Katselimme toisiamme peloissamme, sillä ymmärsimme asemamme vaarallisuuden. Jos mikään, niin eläinten pentuihin käsiksi käyminen saattoi heidät raivoaviksi paholaisiksi. Ja nämä tavatonta rätinää pitävät pennut olivat villikoiran pentuja. Hyvinpä ne tunsimme, nämä parvissa juoksevat, kasveja syöväin eläinten hirmut. Olimme niitä tarkastelleet, kun ne olivat karja- ja bisonilaumojen kintereillä viilettäneet ja teurastaneet vasikat, ijäkkäät ja sairaat. Itsekin olimme useasti olleet niiden hätyytettävinä. Olin nähnyt niiden syöksevän kumoon erään laumalaiseni, vaimon, ja saaneen hänet kynsiinsä juuri kun hän oli pääsemäisillään puitten suojaan. Ellei hän olisi väsynyt juoksusta, olisi hän ehkä päässyt puuhun. Hän koetti, luiskahti ja putosi alas. Ja koirat tekivät hänestä pian puhdasta.
Me emme toisiamme tuijottaneet kuin silmänräpäyksen ajan. Tartuimme lujasti saaliiseemme ja juoksimme metsää kohti. Ja päästyämme turvaan pitkään puuhun, riiputimme pentuja ilmassa ja nauroimme taas. Meidän täytyi nauraa naurumme loppuun näettehän, tapahtui mitä tahansa.
Ja sitten seurasi vaikein tehtävä, mitä koskaan olin yrittänyt. Meidän tuli kantaa pennut luolaamme. Käsiämme emme voineet kiipeämisessä käyttää; niillä tuli alati pidellä rapistelevia vankejamme. Kerran koetimme kävellä maassa, mutta puuhun takaisin meidän ajoi viheliäinen hyena, joka seurasi sitten mukanamme maassa. Se oli viisas hyena.
Luppakorva keksi aatoksen. Hän muisti, miten olimme sitoneet lehtiä kääröiksi ja kuljettaneet kotia vuoteiksi. Hän katkoi sitkeätä köynnöstä ja sitoi pentunsa jalat yhteen ja toisen köynnöspalasen sitasi kaulaansa sekä nakkasi pennun sen varaan selkäänsä. Täten hänellä olivat jalat ja kädet vapaat kiipeämistä varten. Hän riemuitsi eikä odottanut minua, kun jäin pentuni jalkoja sitomaan, vaan jatkoi matkaa. Mutta vaikeutensa siinä oli. Pentu ei taipunutkaan keikkumaan Luppakorvan selässä. Se heilauttihe hänen kyljelleen ja siitä raaputti etupuolelle. Sen hampaat eivät olleet sidotut, ja heti se upotti ne Luppakorvan pehmeään ja suojaamattomaan vatsaan. Hän kiljahti, oli pudota ja tarrasi molemmin käsin tanakasti ensimmäiseen oksaan pelastaakseen oman niskansa. Köynnös katkesi hänen kaulansa ympäriltä ja pentu jalat sidottuna tipahti maahan. Hyena alotti ateriansa.
Luppakorva oli masentunut ja kiukkuinen. Hän herjaili hyenaa ja läksi sitten yksin tiehensä puitten läpi. Minulla ei ollut mitään syytä kanniskella pentua luolille; mutta minä tahdoin tehdä sen ja riipuin kiinni tehtävässäni. Luppakorvan aatosta huolellisesti seuraamalla kävi se paljon helpommin. Sidoin pennun jalat yhteen, mutta pistin sitäpaitsi tikun hänen leukojensa läpi ja sidoin nekin tiukasti kiinni.
Vihdoin sain pennun kotia. Luullakseni olin itsepintaisempi kuin laumalaiseni yleensä, sillä muuten en olisi siinä onnistunut. He minua nauroivat nähdessään minun retuuttavan pentua korkealle luolaani, mutta enpä siitä välittänyt. Ponnistukseni onnistuivat, ja pentu oli luolassa. Se se oli leikkikalu, jommoista ei ollut kellään laumalaisellani. Pian se oppi. Leikkiessäni sen kanssa se puri minua, mutta kun leipoilin sitä korville, ei se pitkään aikaan enää koettanutkaan purra.
Minulta aikani livahti tyysten sen kanssa. Se oli uutta, ja lauman luonteenomaisena piirteenä oli uutuuksista pitäminen. Kun huomasin, että hedelmät ja kasviaineet eivät sille kelvanneet, pyydystelin sen varalle lintuja, oravia ja kaniinin poikia. (Me laumalaiset olimme sekä lihan että kasvin syöjiä ja olimme tottuneita pyydystämään pikku riistaa). Pentu söi lihaa ja kostui. Sen mukaan kuin voin arvioida, oli sen täytynyt minulla olla toista viikkoa. Silloin kerran luolaan tullessani mukanani pesällinen vasta munasta puhjenneita fasaaneja, näin Luppakorvan tappaneen pennun ja alottelevan juuri sitä syödä. Minä hypähdin Luppakorvan kimppuun — luola oli pieni — ja kynsin hampain siinä koeteltiin.
Ja niinpä tappeluun loppui tämä koiran kesyttämisyrityksistä ensimäisiä. Me kiskoimme kourallisittain karvoja toisistamme, kynsimme, purimme ja raatelimme. Sitten jätimme tappelemisen ja karsaasti toisiamme kyräilimme, kunnes vihdoin söimme pennun. Raakana? Niinpä niin. Emme olleet vielä tulta keksineet. Kehitysjakso eläinten keittämiskeksintöön oli vielä tiukkaan kiedotussa tulevaisuuden käärössä.
9
Punasilmä oli muinaisperimyksellinen. Hän oli karkeasti soraääninen aines laumassamme. Hän oli alkuperäisempi kuin meistä kukaan. Hän ei kuulunut meihin, mutta mepä olimme itsekin vielä niin alkuperäisellä kannalla, ettemme pystyneet aikaansaamaan kyllin voimakasta yhteisponnistusta tappaaksemme hänet tai karkoittaaksemme hänet pois. Yhteiskuntajärjestömme oli kyllä tökerötekoinen, mutta liian tökerö oli hän siinäkään elämään. Hän pyrki alati laumaa hävittämään yhteisvastaisilla toimillaan. Hän oli todellakin takaperoinen muinaisolento, ja hänen paikkansa olisi pikemmin ollut metsälauman seassa kuin meidän, jotka olimme muuttumassa ihmisiksi.