Hän oli julma hirviö, ja se merkitsi paljon näinä päivinä. Hän pieksi vaimojaan — ei hänellä koskaan ollut kuin yksi vaimo kerrallaan, mutta hän oli aviossa useita kertoja. Mahdotonta oli kenenkään naisen elää yhdessä hänen kanssaan, mutta kuitenkin sellaisia oli, pakosta taipuivat. Ei ollut häntä vastaan sanomista.
Usein olen unta nähnyt rauhallisista hetkistä ennen hämärän tuloa. Juontipaikalta, porkkanakentiltä ja marjasoilta laumalaisia tulvailee aholle luolien edustalle. He eivät uskalla viipyä myöhempään, sillä tulossa on pelottava pimeys, jolloin maailma on alttiina pyydysteleväin eläinten teurastuksille, ja ihmisen edeltäjät kätkeytyvät vapisevina koloihinsa.
Meillä on jälellä muutama minuutti, ennenkuin luoliimme kiipeämme. Olemme päivän leikeistä väsyneet ja äännähdyksemme ovat vaimenneita. Poikasetkin, vaikka mieli palaa ilveissä ja kepposissa, leikkivät laimeasti. Meren tuuli on nukahtanut, ja varjot pitenevät yhä auringon painuessa pois. Ja silloin yhtäkkiä Punasilmän luolasta tulvahtaa hurjia älähdyksiä ja lyönnin läiskettä. Hän pieksää vaimoansa.
Ensin valtaa joukon kammottava hiljaisuus. Mutta läiskettä ja ulinaa jatkuu, me puskemme avuttoman raivomme ilmoille mielettömänä mörinänä. Selvää on, että miehet ovat närkästyksissänsä Punasilmän menettelyn takia, mutta he pelkäävät häntä. Läiske lakkaa, ja hiljainen ähkyntä kuoleentuu pois meidän keskenämme mukistessa ja ilkeän hämärän levitessä ympärillemme.
Vaikka useimmat tapaukset meistä olivat huvittavia, emme milloinkaan nauraneet Punasilmän vaimoansa piestessä. Tunsimme liian hyvin heidän surullisen kohtalonsa. Monena aamuna tapasimme kunnaamme juurelta hänen viimeisen vaimonsa ruumiin. Hän oli vaimon kuoltua laskenut ruumiin vyörymään sinne luolansa suulta. Ei hän milloinkaan vainajiansa haudannut. Ruumiiden poiskuljetuksen, ne kun muuten olisivat olopaikkaamme saastuttaneet, hän jätti toisten laumalaisten tehtäväksi.
Eikä Punasilmä ainoastaan murhannut vaimojansa, hän murhaili vaimoja saadakseenkin. Kun hän uutta vaimoa halusi ja sellaiseksi valitsi toisen vaimon, hän surmasi yksinkertaisesti sen toisen. Kaksi tällaista murhaa olin itse nähnyt. Koko lauma sen tiesi; mutta ei mahtanut sille mitään. Ei ollut laumassa kehittynyt vielä minkäänlaista mainittavaa hallintoa. Oli meillä muutamia tapoja, ja kiukkumme puskimme niihin onnettomiin, jotka näitä tapoja loukkasivat. Niinpä esimerkiksi sellainen, joka juontipaikan saastutti, sai niskaansa jokaisen, joka sen huomasi, ja joka tahallaan päästi väärän hälytyshuudon, sai käsissämme sangen raakaa pahoinpitelyä osakseen. Mutta Punasilmä tallasi törkeästi jalkoihinsa kaikki tapamme, ja niin me häntä pelkäsimme, että emme pystyneet tarvittavaa yhteisvoimaa aikaan saamaan häntä rangaistaksemme.
Kuudetta talvea luolassa asuessani, Luppakorva ja minä huomasimme kasvavamme. Alusta pitäen oli meidän täytynyt ahtautumalla ahtautua halkeama-aukon läpi. Tämä oli samalla kuitenkin ollut edullista. Suurempia laumalaisia se oli estänyt anastamasta meidän luolaamme itselleen.
Ensiksi olimme nakertaneet käsin murenevia kiviä pois, kunnes kyntemme kävivät helliksi; sattumalta minun mieleeni juolahti silloin aatos ruveta puunpalikalla kiviä murtamaan. Se teki hyvää jälkeä, mutta tuotti onnettomuuttakin. Eräänä aamuna olimme särkeneet seinästä koko kasan kivipalasia. Tämän kasan minä työnsin luolan suulta alas. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti alempaa raivoisa ärjyntä. Meidän ei tarvinnut sinne silmäistä. Tunsimme äänen liiankin hyvin. Kiviliuskat olivat pudonneet Punasilmän niskaan. Me ryömimme hämmentyneinä luolaan. Hetkistä myöhemmin hän oli luolan suulla ja tirkisteli meitä tulehtuneilla silmillään, raivoten kuin pahahenki.
Mutta hän oli liian iso. Ei voinut hän päästä luoksemme. Äkkiä läksi hän pois. Se oli epäiltävää. Kaiken sen mukaan, mitä laumalaistemme luonteesta tiesimme, hänen olisi pitänyt jäädä siihen ja raivota loppuun kiukkunsa. Minä ryömin luolan suulle ja tirkistelin alas. Näin hänen juuri alkavan nousta jälleen äyrästä ylöspäin. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä seiväs. Ennenkuin olin aavistanutkaan hänen tarkoitustaan, oli hän taas luolan suulla ja raakamaisesti survasi seipään luolaan.
Hänen survaisunsa oli kauhea, se olisi sisälmyksemme puhkaissut. Me vetäysimme mahdollisimman lähelle sivuseiniä, missä olimme melkein ulkopuolella hänen tavoittamispiiriänsä. Mutta uutterasti seivästellen hän silloin tällöin meihin osasi — osasi seipään päällä raapaista julmia haavoja, ihon verille ja karvattomaksi. Kun me kivusta huusimme, hän karjasi riemuissansa ja seivästeli entistä uutterammin.