Minussa alkoi kiukku kohota. Minussa oli oma mielenlaatuni näinä päivinä, ja melkoisen rohkea olin myös, vaikka se olikin suureksi osaksi loukkaaseen joutuneen rotan rohkeutta. Tarrasin käsin kiinni seipääseen, mutta niin oli Punasilmä väkevä, että hän tempasi minut halkeamaan. Pitkällä kädellään hän ulottui minuun kiinni, ja hänen kyntensä riipivät lihaani, kunnes riuhtasin irti itseni ja pääsin verraten turvalliseen paikkaan sivuseinälle.
Hän alkoi jälleen seivästellä ja onnistui kipeästi survaista minua hartioihin. Luppakorva ei tehnyt mitään muuta kuin vapisi pelosta ja vikisi, kun häneen sattui. Etsiskelin seivästä, millä olisin survaissut takaisin, mutta tapasin vain oksan pätkän, tuuman vahvuisen ja jalan pituisen. Sen nakkasin Punasilmää kohti. Ei se mitään aikaan saanut, vaikka hän parahti raivonsa äkisti lisääntyessä, kun huomasi minun uskaltavan vastata hänen hyökkäykseensä. Hän alkoi raivoisasti survia. Minä löysin kiven palasen ja viskasin sen häntä kohti ja osasin häntä rintaan.
Tämä minua rohkasi, ja muutenkin olin nyt yhtä kiukkuinen kuin hän, enkä enää pelkoa tuntenut. Kiskasin seinästä kiven mukulan. Se painoi ainakin kaksi tai kolme naulaa. Kaikin voimin sen läiskäytin keskelle Punasilmän naamaa. Se melkein teki hänestä lopun. Hän horjahti taaksepäin, menetti seipäänsä ja oli pudota paadelta.
Hän oli hirveän näköinen. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja hän ärjyi ja louskutti hampaitaan kuin villi karju. Hän pyyhki veren silmiltään, huomasi minut ja karjasi raivoisasti. Hänen seipäänsä oli mennyt, mutta hän alkoi kiskoa liuskakiven mukuloita ja nakkeli niillä minua. Sillä tavoin minä sain heittoaseita. Viskoin häntä sitä mukaa kuin hänkin minua ja paremmin; sillä hän oli hyvä maalitaulu, kun hän taas minut näki vain vilaukselta, koska kyyristelin sivuseinälle.
Äkkiä hän katosi jälleen. Luolan suulta näin hänen kapuavan alas. Koko lauma oli kerääntynyt ulkopuolelle ja kammottavan hiljaisena katseli asian menoa. Hänen astuessaan alas, aremmat pujahtivat luoliinsa. Saatoin nähdä vanhan Kololuun toikkaroivan eteenpäin niin nopeasti kuin hän päästä voi. Punasilmä hyppäsi äyräältä ja viimeiset kaksikymmentä jalkaa lennähti ilmassa. Hän posahti maahan erään äidin viereen, joka juuri oli alkanut nousta äyrästä ylöspäin. Hän huudahti pelosta, ja kaksivuotiaalta lapselta, joka hänessä riippui, heltisi kädet ja hän vierähti Punasilmän jalkoihin. Sekä hän että äiti tavoittivat lasta ja Punasilmä ehti ensin. Seuraavassa hetkessä heikko pieni ruumis lentää hurahti ilmassa ja räsähti kiviseinään. Äiti juoksi sen luokse, tempasi sen syliinsä ja kyyristyi itkien sen yli.
Punasilmä astui edelleen ja noppasi maasta seipään. Vanha Kololuu oli toikkeroinut hänen tielleen. Punasilmän suuri käsi sojotti eteenpäin ja tarttui vanhaa miestä niskan takaa kiinni. Odotin näkeväni hänen niskansa katkeavan. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, kun hän kohtaloonsa alistui. Punasilmä epäröi hetkisen, ja Kololuu pelottavasti vapisten kumarsi päänsä eteenpäin ja peitti kasvonsa ristikkäin olevilla käsivarsillaan. Sitten Punasilmä paiskasi hänet kasvoilleen maahan. Vanha Kololuu ei vastustellut. Hän makasi maassa uikuttaen kuoleman pelossa. Näin Kaljukyljen ulkona aholla takovan rintaansa karvat pörhössä, mutta eipä uskaltanut hän eteenpäin astua. Ja sitten jotakin harhailevan mielensä oikkua totellen Punasilmä jätti vanhuksen ja läksi temmaten seipään maasta.
Hän palasi kiviäyräälle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Luppakorva, joka vieressäni vapisi ja kitisi, pujahti takaisin luolaan. Oli selvää, että Punasilmä liikkui murhahankkeissa. Minä olin raivoissani, kiukkuinen ja melkoisen kylmä. Juoksentelin edestakaisin läheisillä kalliopaasilla ja keräsin kiviläjän luolan suulle. Punasilmä oli nyt useita metrejä alapuolellani, ja hänet peitti hetkeksi kallion muuan ulkoneva nurkka. Kiivetessään hänen päänsä tuli näkyviin, ja minä paiskasin kiven alas. Se ei sattunut, kävi kiviseinään ja murtui palasiksi; mutta ympärille sinkoutuva hiekka ja sora täytti hänen silmänsä, ja hän vetäikse pois näkyvistä.
Löpinää ja pörinää syntyi laumassa, joka näytteli katsojain osaa. Vihdoinkin oli laumalaisissa yksi, joka uskalsi Punasilmän kanssa kasvokkain. Kun heidän suosio- ja riemuhuutonsa ilmoille kohosivat, niin Punasilmä heille karjasi, ja paikalla he äänettömiksi herkesivät. Tämän valtansa todistuksen rohkasemana hän jälleen pisti päänsä näkyville ja kiukkuisesti kyräillen, äristen ja hampaitaan louskuttaen koetti säikyttää minua. Hänen katseensa oli hirvittävä: hän rypisti päänahkansa aivan kulmakarvain yli, niin että hiukset kiireeltä valahtivat alas, kunnes joka karva seistä jopotti erikseen ja tähtäsi suoraan eteenpäin.
Se näky minua värisytti, mutta pelkoni minä kukistin ja kiveä kädessäni heristäen koetin pelottaa hänet takaisin. Hän yritti yhä eteenpäin. Silloin nakkasin kiven häntä kohti, mutta se ei sattunut osapuillekaan. Seuraava paiskaus onnistui. Kivi sattui hänen kaulaansa. Hän luiskahti taaksepäin näkyviltä, mutta hänen kadotessaan näin hänen haparoivan toisella kädellään kiviseinästä kiinni pitääkseen ja toisella tarttuvan kurkkuunsa.
En nähnyt häntä sitten enää, vaikka saatoin kuulla hänen ähisevän, kakattavan ja yskivän. Katsojakunnassa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Ryömin luolan suulle ja odottelin. Kakatus ja yskintä heikkeni, mutta silloin tällöin kuulin hänen kurkkuansa selvittelevän. Hiukan myöhemmin hän alkoi kavuta alas. Hän kulki hyvin hitaasti, pysähtyi tavan takaa kaulaansa kurkottelemaan tai koettelemaan sitä kädellään.