Nähdessään hänen tulevan alaspäin, koko lauma huutaen ja vikisten vilisti metsään. Vanha Kololuu nilkuttaen ja toikkerehdellen seurasi perässä. Punasilmä ei välittänyt mitään koko paosta. Päästyään alas maahan, hän kiersi kunnaan juurta ja kiipesi ylös omaan luolaansa. Ei hän kertaakaan ympärille vilkaissut.
Minä katsoin Luppakorvaa ja hän minua. Ymmärsimme toisemme. Heti aloimme sangen varovasti ja tyyneesti kiivetä kunnasta ylös. Huipulle päästyämme katsahdimme taaksemme. Oleskelupaikka oli autiona. Punasilmä pysyi luolassaan, ja lauma oli kadonnut metsän syvyyteen.
Käännyimme ja aloimme juosta. Syöksyimme poikki ahojen ja päätä pahkaa alas rinteitä, välittämättä ruohostossa mahdollisesti olevista käärmeistä, kunnes metsään pääsimme. Puihin kipasimme ylös ja niin yhä edelleen puita myöten heilauttelimme pakoon, kunnes peninkulmia oli luolien ja meidän välillä. Ja silloin, mutta vasta silloin, suojassa suuren haarukan, pysähdyimme, toisiamme katselimme ja aloimme nauraa. Toisiamme syleille käsin, jaloin, silmät kyynelissä kiehuen, kyljet pakottavina me nauroimme, nauroimme ja nauroimme.
Loppuun naurettuamme, Luppakorva ja minä pyörsimme takaisin pakomatkalta ja läksimme aamiaiselle mustikkasuolle. Se oli sama suo, jonne olin ensi matkani maailmassa tehnyt vuosia aikaisemmin äitini seurassa. Vain hiukan olin häntä nähnyt tänä väliaikana. Tavallisesti hänen käydessään lauman luona luolilla, olin minä poissa metsissä. Kerran tai pari olin vilaukselta nähnyt Lörpän aholla, ja suureksi ilokseni saanut hänelle irvistellä ja härnätä häntä luolani suulta. Sellaisia hauskuuksia lukuunottamatta olin tylysti jättänyt perheeni yksikseen. Se ei minun mieltäni suuresti kiinnittänyt, ja tulinpa sangen hyvin yksiksenikin toimeen.
Syötyämme kylliksi marjoja ja jälkiruuaksi kaksi pesällistä puoliksi haudottuja metsäkanan munia, Luppakorva ja minä vaelsimme valppaina metsässä jokea kohti. Täällä se seisoa törrötti vanha kotipuuni, josta minut oli Lörppä alas työntänyt. Yhä siellä vielä asuttiin. Perhe oli lisääntynyt. Äitini liepeillä kiikutteli pienokainen. Sitäpaitsi oli siellä tyttö, puolikasvuinen, joka varovaisesti katseli meitä alempain oksain takaa. Hän oli nähtävästi sisarpuoleni.
Äitini minut tunsi, mutta varotti minua poistumaan, aikoessani kiivetä puuhun. Luppakorva, joka oli paljon varovaisempi minua, läksi peräytymään enkä häntä saanut houkuteltua takaisin. Mutta myöhemmin päivällä sisareni tuli alas maahan ja siinä ja puun läheisyydessä peuhasimme ja leikimme koko iltapuolen. Ja sitten tuli kiusakohtaus. Hän oli sisareni, mutta sepä ei häntä estänyt kohtelemasta minua hävyttömästi, sillä hän oli perinyt Lörpän koko ilkeyden. Hän kävi äkkiä kimppuuni mitättömästä raivostuneena, kynsi minua, kiskoi karvoistani ja painoi terävät pienet hampaansa syvälle käsivarteeni. Minulta meni maltti. En häntä loukannut, mutta annoin hänelle epäilemättä perusteellisemman kämmenläiskeen kuin hän lie siihen asti saanut.
Mitenkä hän kirkui ja parkui! Lörppä, joka koko päivän oli ollut poissa ja juuri silloin oli palajamassa, kuuli äänen ja syöksähti paikalle. Äitini syöksähti myös, mutta Lörppä ennätti ensin. Luppakorva ja minä emme hänen tuloansa odotelleet. Me olimme omilla teillämme ja Lörppä läksi pyydystämään henkeämme halki metsän puitten.
Kun pyydystys oli ohi, ja Luppakorva ja minä olimme taas naurumme nauraneet, huomasimme hämärän olevan tulossa. Yö kaikkine kauhuineen oli meidät yllättämässä ja luolille palaaminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Punasilmä sen teki mahdottomaksi. Turvaa etsimme toisista erillään olevasta puusta, ja korkealla haarukassa vietimme sen yön. Se oli viheliäinen yö. Ensiksi satoi rankasti muutamia tunteja, sitten kävi ilma kylmäksi ja kirpeä tuuli meihin puhui. Läpimärkinä, ruumis värisevänä ja hampaat kalisten me kyyristelimme toistemme syleilyssä. Olimme menettäneet sievän, kuivan luolamme, joka niin pian lämpimäksi kävi ruumiimme lämpöä huokuessa.
Aamu meidät tapasi vaivaisina, mutta päättäväisinä. Toista sellaista yötä emme aikoneet sietää. Muistimme vanhempaimme puukatokset, ja sellaista alotimme itsellemme rakentaa. Laitoimme hataran pesän puitteet ja korkeammille haarukoille yläpuolella saimme useita katoksen kannattimia. Sitten aurinko nousi, ja sen lempeässä paisteessa unohdimme yölliset surkeudet ja läksimme aamiaista etsimään. Sen jälkeen — osotus näiden päivien epäjohdonmukaisuudesta — aloimme leikkiä. Puuhuoneemme tekemiseen täytyi meiltä vuorottain työskennellen mennä kokonainen kuukausi; ja kun se valmiina oli, emme sitä sen erän perästä käyttäneet.
Mutta riennänpä ohi kertomukseni. Jouduttuamme leikkiin aamiaisen jälkeen toisena päivänä luolilta lähdöstä, Luppakorva ajatti minulla takaa itseään puitten halki aina joelle asti. Me päädyimme sinne sille paikalle, missä suuri rämeikkö avautui mustikkasuolta. Se oli suultansa laaja ja vesi aivan liikkumaton. Kuolleessa vedessä juuri sen suun sisäpuolella oli sotkuinen kasa puun runkoja. Muutamat näistä, oltuaan tulvavesien viskeltävinä ja pitkät kesät törötettyään hiekkavalleilla, olivat ilman puremat, kuivat ja oksattomat. Ne viruivat korkealla vedessä ja puljuttelivat ylös ja alas tai kierähtelivät ympäri, kun me niiden päälle nousimme.