Siellä täällä runkojen välissä oli vesilammikoita, ja niissä saatoimme nähdä parvittain pikku kaloja, jotka uida viilettivät edestakaisin. Luppakorva ja minä rupesimme heti kalastajiksi. Laskeuduimme pitkällemme tukille, ja pysyimme ihan hiljaa odotellen, milloin kalat tulivat lähelle ja sitten nopeasti puskimme kätemme veteen. Saaliin söimme heti paikalla pyristelevänä ja märkänä. Suolan puutetta emme huomanneetkaan. Rämeikön suuta aloimme pitää suosittuna leikkipaikkana. Täällä vietimme monet tunnit joka päivä, pyydystellen kaloja ja leikitellen tukkien niskalla, ja täällä eräänä päivänä saimme ensi opetuksen purjehduksessa. Tukki, jonka selässä Luppakorva lojui, läksi ajelehtimaan. Hän oli käppyrässä kyljellään ja nukkui. Leppeä tuulen henki kuljetti vitkalleen tukkia rannalta poispäin, ja kun minä hänen pulansa huomasin, oli välimatka jo liian suuri hypättäväksi.
Ensiksi koko juttu tuntui minusta hauskalta. Mutta kun ensimmäinen värähtävä pelon tunne, joka näinä alituisen turvattomuuden aikoina oli niin yleistä, ailahti mielessäni, niin oma yksinäisyyteni minua säikäytti. Äkkiä älysin, että Luppakorva oli etäällä, muutamain jalkain päässä solumassa outoa ainetta pitkin. Päästin äänekkään hälytyshuudon. Hän heräsi pelästyneenä ja liikautti itseänsä rajusti tukilla. Se kääntyi ympäri ja Luppakorva molskahti veteen. Kolmasti tukki pulautti hänet uudelleen veteen, kun hän koetti kiivetä sen selkään. Sitten hänen onnistui rähmiä tukille ja värisi siinä pelosta.
Kumpainenkaan meistä ei osannut tehdä mitään. Olimme jo niin etäälle kehittyneet alhaisemman elämän muodoista, ettei ollut meillä uimisen vaistoa, emmekä olleet vielä kylliksi ihmisen kaltaisia, että olisimme sen osanneet keksiä ratkaistavana olevasta pulmasta. Minä juoksentelin edestakaisin äyrästä lohduttomana, pysyen niin lähellä Luppakorvaa, hänen vasten tahtoaan matkustaessaan, kuin saatoin; hän taas valitti ja huusi siihen määrään, että oli merkillistä, ettei se tuottanut niskaamme kaiken karvaisia pyyntieläimiä. Hetket kuluivat. Aurinko solui ylimmilleen ja alkoi laskeutua länteen. Keveä tuuli nukahti ja jätti Luppakorvan tukkineen seilailemaan satakunta jalkaa rannalta. Mutta silloin jollain tavoin, en tiedä miten, Luppakorva älysi suuren keksinnön. Hän alkoi pulikoida käsillään. Aluksi hänen ennätyksensä oli hidasta ja säännötöntä. Sitten hän suoristi suuntansa ja alkoi uutterasti meloa yhä lähemmäksi. Minä en jaksanut ymmärtää. Istuin maahan, tarkastelin ja odottelin, kunnes hän pääsi rantaan.
Mutta hän oli oppinut jotakin, jota minä en osannut. Myöhemmin iltapuolella hän vapaaehtoisesti työntäytyi tukin varassa vesille. Ja vielä myöhemmin hän houkutteli minutkin mukaansa, ja minäkin pian opin melomisen konstin. Lähinnä seuraavina päivinä emme voineet pysyä poissa rämeiköltä. Niin olimme kiintyneet uuteen leikkiimme, että melkeinpä syömisen unohdimme. Me lepäsimmekin läheisessä puussa yötä. Ja Punasilmän koko olemassaolon unohdimme.
Alati koettelimme uusia tukkeja, ja opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen nopeammin saimme sen kulkemaan. Myöskin opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen kärkkäämpi se oli pyörähtämään ympäri ja pulpauttamaan meidät veteen. Ja vielä yhden asian pikku tukkien suhteen opimme. Eräänä päivänä meloimme kumpikin omalla tukillamme toistemme vieressä. Ja silloin aivan sattumalta leikkimme kestäessä huomasimme, että jos kumpikin toisella kädellä ja jalalla piteli toisen tukista, niin tukit uivat vakavasti eivätkä kiepsahtaneet ympäri. Vierekkäin lojuen tässä asemassa olivat ulkopuoliset kätemme ja jalkamme vapaat melomista varten. Ja lopulta keksimme, että tällaista järjestystä noudattaen saatoimme käyttää yhä pienempiä tukkeja ja siten saada nopeampaa vauhtia. Mutta siihen keksimisemme pysähtyi. Olimme keksineet kaikkien alkuperäisimmän lautan, mutta eipä ollut meillä mieltä kyllin sitä ymmärtääksemme. Ei juolahtanut milloinkaan päähämme nitoa tukkeja yhteen sitkeillä köynnöksillä tai tahmeilla juurilla. Tyydyimme siihen vain, että pitelimme käsin ja jaloin tukkeja toisissaan kiinni.
Vasta kun ensimmäinen purjehtimisinnostuksemme oli ohi ja olimme alkaneet palata puupesäämme nukkumaan yöksi, tapasimme Nopsajalan. Minä näin hänet ensin poimimassa nuoria terhoja puutamme lähellä olevan suuren tammen oksilta. Hän oli ylen arka. Ensiksi hän pysyi aivan hiljaa; mutta nähtyään, että hänet oli havaittu, hän hypähti maahan ja livisti virmana tiehensä. Joka päivä näimme hänet aina vilaukselta ja totuimme haeskelemaan häntä katseillamme kulkiessamme edestakaisin puumme ja rämeikön suun välillä.
Ja sitten eräänä päivänä hän ei juossut pakoon. Hän odotteli tuloamme ja päästeli leppeitä rauhan ääniä. Mutta varsin lähelle emme päässeet. Lähestyessämme liian likelle, hän äkkiä kiiti tiehensä, ja turvallisen välimatkan takaa päästi leppeitä ääniä uudelleen. Tätä jatkui muutamia päiviä. Kauan kesti hänen tuttavuuteensa pääseminen, mutta lopultakin se oli täytetty ja hän joskus yhtyi kanssamme leikkimään.
Minä pidin hänestä alusta pitäen. Hän oli ulkonäöltään mitä miellyttävin. Sangen lempeä hän oli. Hänen silmänsä olivat lempeimmät kuin koskaan olin nähnyt. Tässä suhteessa hän oli aivan toisellainen kuin muut lauman tytöt ja vaimot, jotka jo synnyltäänkin olivat miesmäisiä. Ei hän milloinkaan laskenut karkeita kiukkuisia ääniä, ja hänen luontoonsa näytti kuuluvan paeta riitoja ennemmin kuin antautua tappeluun.
Mainitsemani lempeys näytti huokuvan koko hänen olemuksestaan. Hänen silmänsä olivat suuremmat kuin useimpain hänen kaltaistensa eivätkä ne olleet niin syvälle painuneet, ja silmäripset olivat pitemmät ja säännöllisemmät. Eikä liioin hänen nenänsä ollut niin paksu ja latuskainen. Siinä oli oikea varsi, ja sieramet aukenivat alaspäin. Hänen etuhampaansa eivät olleet suuret, ei ollut ylähuuli pitkä eikä riipuksissa eikä liioin alahuuli eteenpäin töröllään. Hän ei ollut varsin karvainen, paitsi käsivarsien ja säärien ulkosivuilta ja hartiain välistä; ja vaikka hän oli hoikka lanteiltaan, eivät hänen pohkeensa olleet kierot eivätkä pahkaiset.
Katsellessani häntä taaksepäin kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta unieni välityksellä, on aina mielessäni väikkynyt, että hän lienee kuulunut tulikansaan. Hänen isänsä ja äitinsä lienevät hyvinkin olleet tätä korkeampaa polventoa. Vaikka sellaiset ilmiöt eivät olleet yleisiä, oli niitä kuitenkin nähtävissä, ja omin silmin olin nähnyt niistä todistuksia niidenkin lauman jäsenten kesken, jotka olivat luopioiksi kääntyneet ja ruvenneet elämään puukansan seassa.