Nopsajalka oli kokonaan erilainen lauman muihin naisolentoihin verraten, ja minä hänestä pidin alusta alkaen. Hänen lempeytensä ja sulonsa minua viehättivät. Hän ei milloinkaan ollut karkea eikä hän koskaan tapellut. Aina hän juoksi tiehensä, ja tästä on hänen nimensä peräisin. Hän oli parempi kiipeämään kuin Luppakorva ja minä. Kun hippaa leikimme, emme koskaan voineet häntä kiinni saada paitsi sattumalta, kun taas hän meidät tavotti mielensä mukaan. Merkillisen nopea hän oli kaikissa liikkeissään, ja hänen välimatkojen arvioimiskykynsä oli niin tarkka, että vain hänen uskalluksensa oli sen veroinen. Ylenmäärin arka hän oli kaikissa muissa asioissa, mutta aivan peloton, kun tuli kysymykseen puihin kiipeäminen tai niissä hyppeleminen; Luppakorva ja minä olimme saamattomia kömpelöitä ja pelkureita hänen rinnallaan.
Hän oli orpo. Emme häntä milloinkaan nähneet kenenkään kanssa, eikä hän kertoa voinut, miten kauan oli yksin maailmassa elänyt. Aikaisin hänen oli täytynyt avuttomassa lapsuudessaan oppia, että vain paossa oli turva. Hän oli sangen viisas ja ylen salaperäinen. Jonkinlaiseksi urheiluksi Luppakorvalle ja minulle kävi hänen olinpaikkansa etsintä. Varmasti hänellä jossakin oli puupesänsä eikä se ollut kovin kaukanakaan; mutta miten hänen jälkiänsä seurailimmekin, emme sitä koskaan tavanneet. Hän taipui kyllä leikkimään kanssamme päivän aikaan, mutta olinpaikkansa salaisuutta hän vartioi epäluuloisesti.
11
Muistaa tulee, että vastikään laatimani kuvaus Nopsajalasta ei ole sellainen kuvaus, jonka laatinut olisi Suurhammas, unieni toinen minuus, esihistoriallinen esi-isäni. Unieni välityksellä minä, nykyajan ihminen, katselen Suurhampaan silmillä ja näen.
Ja niin on laita monen muun asian, jota muinaisajan tapahtumista juttelen. Muistelmissani on kaksinaisuus, joka on siksi sekava, ettei se lukijoitani rasita. Pysähdyn tässä kohden kertomuksessani vain osottaakseni tätä kaksinaisuutta, merkillistä olemuksien sekoitusta. Minä, nykyajan olento, katselen vuosisatojen taakse ja punnitsen ja repostelen Suurhampaan, toisen minäni, mielenliikkeitä ja vaikutelmia. Hän ei niiden punnitsemisesta ja repostelemisesta välittänyt. Hän oli itse yksinkertaisuus. Hän vain eli tapaukset koskaan aprikoimatta, miksi hän eli ne omalla erikoisella ja usein epävakaisella tavallaan.
Kun minä, todellinen minä, kasvoin vanhemmaksi, pääsin yhä enemmän tunkeutumaan unieni olemukseen. Paraillaan uneksiessaankin sitä voi tietää uneksivansa, ja jos uni on paha, voi lohduttaa itseänsä sillä aatoksella että se vain on unta. Tämä on meidän kaikkien yhteinen kokemus. Ja niinpä minä, nykyajan ihminen, usein sekaannuin uniini ja merkillisen kaksoisolemukseni takia olin sekä toimiva että sivusta katselija. Ja sangen usein olen minä, nykyinen, ällistellyt ja harmitellut oman minäni, muinaisaikaisen, hassuutta, epäjohdonmukaisuutta, tylsyyttä ja yleistä, kaikenpuolista typerää typeryyttä.
Ja vielä yksi asia, ennenkuin lopetan tämän poikkeuksen. Oletteko koskaan uneksineet, että uneksitte? Koirat uneksivat, hevoset uneksivat, kaikki eläimet uneksivat. Suurhampaan päivinä puoli-ihmiset uneksivat, ja kun unet olivat pahoja, he ulisivat nukkuissaan. Minä, nykyinen, olen laskeunut nukkumaan Suurhampaan kanssa ja uneksinut hänen uniaan.
Tämä on, sen tiedän, melkeinpä ymmärryksen ulkopuolelle menemistä; mutta tiedänpä näin tehneeni. Ja sen teille sanon, että Suurhampaan lentämis- ja ryömimisunet olivat hänelle yhtä eläviä kuin ilman halki putoamisuni on teille.
Sillä Suurhampaalla oli myöskin toinen minänsä, ja hänen nukkuissaan tämä toinen minä uneksui muinaisuuden takaisia asioita, siivekkäitten matelijain aikaisia, lohikäärmeitten räiskettä ja päällekarkauksia, sen takaista nakertajain tapaisten imettäväisten ketterätä elämää ja vielä sitäkin muinaisempaa, alkumeren rantaliman elämistä. En voi, en uskalla sanoa enempää. Kaikki on liian hämärää, sekavaa ja kammottavaa. Voin vain viitata niihin äärettömiin ja pelottaviin näkyjaksoihin, joiden läpi olen kuin usvassa tuijotellut elämän kehittyessä, en ainoastaan apinasta ylös päin ihmiseen asti, vaan ylöspäin aina matosesta alkaen.
Ja nyt palatkaamme kertomukseeni. Minä, Suurhammas, en Nopsajalkaa tuntenut hienompana, sopusointuisempana kasvoiltaan ja ruumiiltaan, pitkäripsisine silmineen, nenävarsineen ja alaspäin aukeavine sieramineen, jotka saattoivat hänet kauneutta lähentelemään. Tunsin hänet vain lempeäsilmäisenä nuorena naisolentona, joka päästeli leppeitä ääniä eikä tapellut. Mielelläni leikin hänen kanssaan, en tiennyt miksi, etsin ruokaa hänen seurassaan ja linnun pesiä hänen kerallansa raiskailin. Ja täytyypä minun tunnustaa, että hän minua paljon opetti puissa kiipeämisessä. Hän oli sangen viisas, sangen voimakas eivätkä mitkään laahaavat liepeet hänen liikkeitänsä estäneet.