Jotenkin tähän aikaan Luppakorvassa ilmestyi heikkoja uskottomuuden oireita. Hän sai tavakseen kuljeskella sillä suunnalla, missä oli äitini olinpuu. Hän oli ruvennut pitämään ilkeästä sisarestani, ja Lörppä oli häntä alkanut sietää. Jonkun verran muutakin nuorisoa oli siellä, lähellä asuvain yksiavioparien jälkeläisiä, ja Luppakorva heidän kanssansa leikitteli.
Milloinkaan en saanut Nopsajalkaa käymään näiden nuorukaisten joukkoon. Milloin tahansa minä heidän luokseen menin, hän livahti jälellepäin ja katosi. Kerran muistan kaikin voimin houkutelleeni häntä. Mutta hän vilkuili taakseen levottomin silmäyksin, sitten peräysi ja kutsui minua eräästä puusta. Niinpä en minä tavallisesti seurannut Luppakorvaa hänen käydessään uusien ystäväinsä luona. Pidin Nopsajalan toveruutta parempana. Ellei mitään olisi tapahtunut, olisi meistä epäilemättä pari tullut, sillä kumpikin pidimme toisistamme; mutta jotakin tapahtui.
Eräänä aamuna, jolloin Nopsajalkaa ei ollut näkynyt, olimme Luppakorva ja minä alhaalla rämeikön suulla tukeilla leikkimässä. Tuskin olimme ehtineet vesille, kun meitä raivokas mylvinä hämmästytti. Se oli Punasilmä. Hän kyyristelihe tukkikasan laiteilla, ja hänen silmänsä kiiluivat vihaa meitä kohtaan. Me säikähdimme ankarasti, sillä tässäpä ei ollut ahdassuista luolaa turvapaikkana. Mutta olipa toki kahdenkymmenen jalan leveydeltä vettä välillämme; siinä oli meillä turvaa toistaiseksi, ja me rohkasimme mieltämme.
Punasilmä nousi seisaalleen ja alkoi takoa karvaista rintaansa nyrkillään. Meidän kaksi tukkiamme olivat rinnakkain, ja niiden niskassa me istuimme ja nauroimme hänelle. Aluksi oli naurumme vain puolittain luonnollista, pelon sekaista, mutta kun pääsimme vakuutetuiksi hänen voimattomuudestansa, kävimme meluamaan. Hän raivosi ja raivosi meille ja kihnutti hampaitaan voimattomassa kiukussansa. Ja luullen turvassa olevamme, me härnäsimme ja pilkkasimme häntä. Aina me olimme lyhytnäköisiä, me laumalaiset.
Punasilmä äkkiä lopetti rintansa takomisen ja hampaittensa kihnutuksen ja juoksi tukkiröykkiön poikki rannalle. Ja aivan yhtä äkisti meidän iloisuutemme vaihtui ällistykseksi. Punasilmän tapana ei ollut niin keveästi jättää kostopuuhiansa. Odottelimme peläten ja vapisten, mitä tulossa oli. Ollenkaan ei mieleemme johtunut meloa tiehemme. Hän palasi pitkästi hypellen röykkiön poikki, toinen iso kätensä täynnä pyöreitä, veden valamia kiviä. Hyvä oli, ettei hän ollut löytänyt isompia lohkareita, kahden tai kolmen naulan painoisia mukuloita, sillä me olimme vain parinkymmenen jalan päässä, ja varmasti hän silloin olisi meidät tappanut.
Eikä meidän vaaramme nytkään ollut kovin pieni. Sip! Pieni kiven vinkale siritti sivuksemme melkein kuulan voimalla. Luppakorva ja minä aloimme meloa kiihkeästi. Sip-poh! Luppakorva kivahti äkkiä kivusta. Kivi oli sattunut hänen hartiainsa väliin. Sitten yksi minuun sattui ja minäkin kirahdin. Meidät pelasti vain Punasilmän pommivaraston loppuminen. Hän syöksähti soraläjälle hakemaan uusia, ja sillä aikaa Luppakorva ja minä meloimme pois.
Vähitellen soluimme kantomatkan ulkopuolelle, vaikka Punasilmä alati käväsi hakemassa lisää varustuksia ja kivet alinomaa sirisivät ympärillämme. Rämeikön keskellä oli hiukan virtaa, ja kiihkoissamme emme älynneet, että se meitä ajoi jokea kohti. Me meloimme, ja Punasilmä pysyi niin lähellä meitä kuin voi seuraten pitkin rantaa. Sitten hän tapasi suurempia kiviä. Sellaiset varustukset hänen raivoansa lisäsivät. Yksi lohkare, ainakin viiden naulan painoinen, karahti tukkiin minun viereeni, ja niin kova oli sen rysähtäminen, että se sinkautti joukon säleitä, teräviä kuin neulat, sääreeni. Jos se minuun olisi sattunut, olisi se minut surmannut.
Ja sitten joen virta meidät tempasi mukaansa. Niin hurjasti me meloimme, että Punasilmä sen ensiksi huomasi, ja ensi varoituksena meille oli hänen voittokiljuntansa. Siinä missä virtaveden laita koski rämeikön veteen, oli kokonainen rykelmä pyörteitä eli pieniä vesikierteitä. Nämä tempasivat kömpelön lauttamme ja pyörittivät sitä edestakaisin, ympäri, sinne tänne. Meiltä melominen jäi, ja kaikki voimat ponnistimme tukkien pitämiseksi koossa, vierekkäin. Ja sillä aikaa Punasilmä yhä meitä pommitteli, kiven mukuloita putoili ympärillemme, ja ne loiskuttivat vettä päällemme ja henkeämme uhkasivat. Samalla hän mulkoili meitä hurjana ja kirkui.
Joessa sattui olemaan jyrkkä käänne sillä kohdalla, missä rämeikkö vetensä purki, ja koko pääjuoksu suuntautui vastapäiselle äyräälle. Ja sitä äyrästä kohti, pohjoista, me kiidimme nopeasti, samalla kulkien virtaa alaspäin. Tällä tavoin pääsimme pian Punasilmän heittomatkan ulkopuolelle, ja viimeksi hänet nähdessämme hän oli kaukana maalla ja hyppeli ylös ja alas veisaten riemulaulujansa.
Luppakorva ja minä emme muuta tehneet kuin pitelimme tukkeja yhdessä. Olimme heittäytyneet kohtalon huomaan ja annoimme lauttamme menojansa mennä, kunnes huomasimme, että mennä huljuttelimme pitkin pohjoista rantaa lähes sadan jalan päässä siitä. Sinnepäin aloimme meloa. Täällä virran pääjuoksu viskautui takaisin eteläistä rantaa kohti, ja melomisestamme oli tuloksena, että pääsimme virran poikki sen nopeimmassa ja ahtaimmassa juoksussa. Ennenkuin tiesimmekään, olimme sen ulkopuolella tyvenessä pohjukassa.