Tukkimme uivat hitaasti ja vihdoin päätyivät siivosti rantaäyräälle. Luppakorva ja minä ryömimme rannalle. Tukit uivat edelleen pohjukasta pois ja soluivat virtaa alas. Me katsahdimme toisiamme, mutta emme nauraneet. Olimme oudolla maalla, eikä mieleemme juolahtanut, että voisimme palata omalle rannallemme samalla tavalla kuin olimme yli tulleet.
Olimme oppineet kulkemaan joen poikki, vaikka emme sitä tienneet. Ja tätä ei kukaan laumalainen ollut ennen tehnyt. Laumastamme ensimmäisinä me jalallamme astuimme joen pohjoiselle rannalle ja luullakseni viimeisinäkin sitäpaitsi. Epäilemättä he sen poikki tulevaisina päivinä olisivat käyneet; mutta tulikansan siirtyminen ja siitä johtunut lauman jäännösten siirtyminen taannutti kehitystämme vuosisatoja.
Ei ole tosin olemassa minkäänlaista kertomusta siitä, miten turmiollinen seurauksiltaan oli tulikansan siirtyminen. Itse puolestani olen taipuvainen luulemaan, että se sai aikaan lauman häviön; että me, alemman elämän haarake, jossa ihmisyys iti, nitistyimme yksinkertaisesti pois ja hukuimme siinä ärjyvässä aallokossa, missä joki mereen laski. Luonnollisesti olen minä vastuussa sellaisesta mielipiteestä; mutta minähän hypähdän kertomukseni edelle, ja ennenkuin olen sen lopettanut, on tämän mielipiteen arvokin nähtävissä.
12
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauan Luppakorva ja minä vaeltelimme joen pohjoispuolella olevalla maalla. Me olimme kuin autiolle saarelle haaksirikkoutuneita merimiehiä, mikäli kotiin palaamisesta oli toiveita. Me käänsimme joelle selkämme ja viikkoja ja kuukausia harhailimme korvessa, jossa laumalaisia ei yhtään ollut. Sangen vaikeata on minun uudelleen kokoon kutoa kulkujamme ja mahdotonta tehdä sitä päivä päivältä. Suurin osa siitä on hämärää ja epäselvää, vaikka sieltä täältä minulla onkin eläviä muistoja tapahtuneista asioista.
Varsinkin muistan, miten me nälkää kärsimme Pitkäjärven ja Kaukojärven
välisillä vuorilla ja miten me viidassa nukkuvan vasikan pyydystimme.
Siellä myöskin eleli puukansaa metsässä Pitkäjärven ja vuorten välillä.
Nehän ne meidät ajoivat vuorille ja pakottivat meidät kulkemaan
Kaukojärvelle.
Ensiksi joelta lähdettyämme, pyrimme länttä kohti, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka suomaitten läpitse luikerteli. Täältä käännyimme pohjoista kohti vitkalleen kulkien ja useimpain päiväin kuluttua saavuimme sille järvelle, jota olen sanonut Pitkäjärveksi. Jonkun ajan vietimme sen ylemmässä päässä, mistä yllin kyllin tapasimme ravintoa; ja silloin eräänä päivänä törmäsimme metsässä yhteen puukansan kanssa. Nämä olennot olivat julmia apinoita, eivät muuta. Mutta eivät ne sittenkään paljon meistä eronneet. He olivat tosin karvaisempia; heidän säärensä olivat hiukan kierommat ja pahkuraisemmat, heidän silmänsä vähän pienemmät, heidän kaulansa pikkusen paksumpi ja lyhempi ja heidän sieramensa jonkun verran enemmän painuneella pinnalla olevain aukkojen näköiset; mutta karvoja heillä ei kasvoissaan ollut eikä liioin kämmenpöydässään eikä jalkopohjissaan, ja ääniä he päästelivät samallaisia kuin mekin ja jotenkin samoissa tarkoituksissa. Puukansa ja meidän laumamme olivat kaiken kaikkiaan jotenkin samallaiset.
Minä tapasin hänet ensiksi, pienen, kurttuisen, kuivettuneen vanhuksen, ryppykasvoisen, tihrusilmäisen ja tutisevan. Hän oli laillinen ryöstösaalis. Meidän maailmassamme ei mitään myötätuntoisuutta ollut eri rotujen välillä, eikä hän meidän rotuamme ollut. Puuihminen hän oli ja ylen vanha. Hän istui puun juurella — nähtävästi hänen oma puunsa, sillä näimme oksilla räsyisen pesän, missä hän yönsä nukkui.
Osotin hänet Luppakorvalle, ja kumpikin syöksyimme hänen kimppuunsa. Hän pyrki kiipeämään, mutta hidaspa oli. Minä tarrasin hänen kinttuihinsa ja vedin hänet takaisin. Sitten oli meillä hupaista. Me nipistelimme häntä, kiskoimme häntä karvoista, puristelimme hänen korviansa, pistelimme tikkuja häneen ja kaiken aikaa nauroimme vesissä silmin. Hänen turha kiukkunsa oli melkein mieletöntä. Hän oli hullunkurisen näköinen, yrittäessään puhaltaa henkiin nuoruutensa kylmenneitä hiiliä, koota voimiansa, jotka vuosien vieriessä olivat menneet ja kuolleet — irvistellessään surkeasti, vaikka tarkoitti julmasti, narskuttaessaan kuluneita hampaitaan yhteen, takoessaan laihaa rintaansa hervottomalla nyrkillään.
Hän vielä yski ja läähätti, ryki ja ähisi merkillisesti. Joka kerta kun hän koetti kiivetä puuhun, me vedimme hänet alas, kunnes hän lopulta alistui heikkouteensa, istui vain ja itki. Ja Luppakorva ja minä istuimme hänen vieressään kädet toistemme vyötäisillä ja nauroimme hänen viheliäisyyttänsä.