Hänen itkunsa vaihtui uikutukseksi, uikutus valitukseksi, kunnes hän lopulta aikoi kiljua. Tämä hälytti valppautemme, mutta mitä enemmän koetimme saada hänet vaikenemaan, sen äänekkäämmin hän kirkui. Ja silloin kajahti korviimme metsästä koko läheltä: "Hoek! Hoek!" Tähän kuului vastaushuutoja useita ja sangen etäällä kuului syvän basson "Hoek! Hoek! Hoek!" Ja samalla tavalla "Huu-huu!" kuului kaikkialta ympäriltämme.
Sitten alkoi ajo. Siitä ei koskaan näyttänyt loppua tulevan. He ajoivat meitä takaa puita myöten, kokonainen heimo, ja melkeinpä olivat saada meidät käsiinsä. Meidän oli pakko turvautua maahan, ja täällä meillä olivat edut puolellamme, sillä he olivat todella puukansaa, ja vaikka he kiipeämisessä meidät voittivat, jätimme me heidät jälelle juoksussa maassa. Me puskimme pohjoista kohti heimon ulvoessa kintereillämme. Ahopaikoilla välimatkamme piteni, mutta pehkoissa he pääsivät meitä lähemmäksi, ja monet kerrat pelastuimme vain nipin napin. Kun ajoa yhä jatkui, me ymmärsimme, ettemme ollut heidän rotuaan ja että meidän väliset suhteet olivat kaikkea muuta, vaan eivät myötätuntoisia.
Tuntikausia he meitä ajoivat. Metsä tuntui loppumattomalta. Me pyrimme aukeille, missä vain niitä tapasimme, mutta niistä alkoi vain entistä sakeampi metsä. Joskus luulimme jo päässeemme heistä ja istuuduimme lepäämään; mutta aina, ennenkuin olimme huohottamisesta päässeet, kuulimme kirotun "Huu-huu!" huudon ja hirvittävän "Hoek! Hoek! Hoek!" Tämä viimemainittu toisinaan päättyi raakaan "a ha ha haaaaa!!!!"
Tällä tavalla meitä metsän läpi pyydysti kiukustunut puukansa. Vihdoinkin, puolivälissä iltapäivää, rinteet alkoivat kohota yhä korkeammiksi ja puut kävivät pienemmiksi. Sitten pääsimme vuoriston ruohoiselle kupeelle. Täällä me saatoimme päästä vauhtiin, ja täällä puukansa luopui ajostaan ja palasi metsiinsä.
Vuoristo oli autiota ja tylyä, ja kolmasti sinä iltapäivänä pyrimme uudelleen metsään. Mutta puukansa siellä oli väjyksissä, ja takaisin he meidät ajoivat. Luppakorva ja minä nukuimme sen yön vaivaispuussa, joka ei juuri pensasta suurempi ollut. Mitään turvaa siinä ei ollut, ja huokeasti olisi joku paikalle sattunut pyydystävä eläin meidät saaliikseen napannut.
Aamulla, veres kunnioitus mielessämme puukansaa kohtaan, katsahdimme vuorille. Olenpa varma, ettei mitään selvää suunnitelmaa, eipä edes aatoskaan ollut mielessämme. Meitä vain ajoi eteenpäin vaara, josta juuri olimme päässeet. Vaelluksestamme vuoriston poikki on minulla vain utuisia muistoja. Monta päivää olimme tällä autiolla alueella ja surkeasti kärsimme, varsinkin pelosta; kaikki oli niin uutta ja outoa. Kylmääkin kärsimme ja myöhemmin nälkää.
Se oli kivien, liriseväin purojen ja pauhaavain putousten lohduton maa. Me kiipeilimme ja laskeusimme valtavia rotkoja ja kuiluja; ja alati, minne katselimmekin, levisi silmiemme eteen joka suunnalle harjanteita harjanteitten perästä, loppumattomia vuoria. Öisin nukuimme koloissa ja halkeamissa, ja eräänä kylmänä yönä me kapusimme hinterän kiviröykkiön huipulle, joka oli melkein puun muotoinen.
Mutta sitten vihdoinkin eräänä kuumana päivänä, jolloin nälkä meitä pyörrytti, tapasimme toki lohdutusta. Täältä korkealta maanselältä näimme pohjoisessa päin pienenevien, alenevien harjanteitten takana etäisen järven kimmellyksen. Aurinko sen pinnalle paistoi ja sen ympärillä oli aukeita tasaisia ruohoketoja; idässäpäin taas näimme laajalle ulottuvan metsän tummat piirteet.
Kaksi päivää meiltä meni järvelle kulkiessa, ja nälästä olimme heikot; mutta sen rannalta tapasimme puolikasvuisen vasikan, joka näreikössä kyyryssänsä nukkui. Paljon vaivaa se meille tuotti, sillä muuta asetta sen tappamiseksi emme tunteneet kuin kätemme. Ahmittuamme itsemme täyteen, kannoimme lihajätteet idän puoleiseen metsään ja kätkimme ne puuhun. Milloinkaan emme sille puulle enää palanneet, sillä siinä purossa, joka Kaukojärvestä juoksi, oli ihan sakeana lohia, jotka merestä olivat kutemaan nousseet.
Järvestä länteen ulottuivat ruohomaat, ja täällä oli laumoittain bisoneita ja karjaa. Siellä oli myöskin villikoiran parvia, ja kun mitään puita ei siellä kasvanut, ei ollut se paikka meille turvallinen. Päiväkausia seurasimme virtaa pohjoista kohti. Sitten, en tiedä mistä syystä, me yhtäkkiä poikkesimme virralta ja painuimme itää kohti, sitten kaakkoon halki suuren metsän. Minä en teitä kiusaa vaelluksellamme. Mainitsen sen vain osottaakseni, kuinka me lopuksi saavuimme tulikansan maahan.