Me jouduimme joelle, mutta omaksi joeksemme sitä emme tunteneet. Olimme olleet eksyksissä niin kauan, että olimme tottuneet pitämään eksyksissä oloa luonnollisena asiana. Muistellessani tätä aikaa, näen selvästi, miten mitä sokein sattuma elämämme ja kohtalomme luo. Emme tienneet, että se oli meidän jokemme — se ei mistään käynyt selville; ja ellemme olisi sen poikki kulkeneet, emme tietenkään koskaan olisi lauman luokse palanneet; enkä minä, nykyinen, tuhannen vuosisataa myöhemmin, olisi milloinkaan syntynyt.
Mutta kuitenkin sekä Luppakorva että minä halusimme ankarasti palata. Matkallamme olimme kokeneet koti-ikävää, oman rotumme ja maamme kaipuuta; ja useastipa muistelin Nopsajalkaa, sitä nuorta naisolentoa, joka leppeitä ääniä päästeli, jonka kanssa hyvä oli olla ja joka yksiksensä eleli, kenenkään tietämättä missä. Häntä muistellessani minusta tuntui kuin olisi minun nälkä, ja sellaista tunsin, vaikka minun ei nälkä ollut ja vaikka vastikään olin syönyt.
Mutta se joki. Ravintoa oli yllin kyllin, pääasiassa marjoja ja meheviä juuria, ja joen partaalla leikimme ja teutaroimme kaiket päivät. Ja aatos heräsi Luppakorvassa. Aatoksen synty oli aivan selvä kehityksessänsä. Minä sen näin. Hänen silmiensä ilme kävi surulliseksi ja vaikeroivaksi, ja hän oli sangen rauhaton. Sitten hänen silmänsä kävivät sameiksi kuin olisi hän menettänyt vasta heränneen aatoksensa johtolangan. Sitä seurasi taas surullinen, vaikeroiva ilme, kun aatos mielessä pysyi ja hän sen uudelleen sai haltuunsa. Hän katsahti minua, jokea ja kaukaista rantaa. Hän koetti puhua, mutta ei ollut hänellä ääniä, millä aatostansa selvittää. Tuloksena oli älähdys, joka sai minut nauramaan. Tämä häntä suututti, ja hän tölmäsi minua äkkiä, niin että lensin selälleni. Tietysti tappelu seurasi, ja lopulta minä hänet ahdistin puuhun, jossa hän valtasi haltuunsa pitkän oksan ja torjui minut pois joka kerta kun hänen kimppuunsa yritin.
Ja aatos oli hämäriin paennut. Minä en sitä tuntenut ja hän oli sen unohtanut. Mutta seuraavana aamuna se heräsi hänessä uudelleen. Ehkäpä kotivaisto hänessä vakaantui ja aatoksen saattoi pysyväiseksi. Joka tapauksessa se hänellä oli ja selvempänä kuin ennen. Hän minut vei vesirajalle, missä tukki oli pohjukkaan tarttunut. Minä luulin häntä haluttavan leikkiä, samoinkuin olimme rämeikön suussa leikkineet. Ja niin luulin yhä edelleen, kun näin hänen hinaavan toista tukkia alempaa rannalta.
Vasta rinnakkain tukeilla ollessamme ja pitäessämme niitä yhdessä virtaan melottuamme ymmärsin hänen aikomuksensa. Hän taukosi melomasta ja viittasi etäiselle rannalle, ryhtyi taas melomaan, samalla päästellen äänekkäitä, rohkaisevia ääniä. Minä ymmärsin ja innokkaasti meloimme. Nopea virta meidät mukaansa tempasi, kiidätti meitä eteläistä rantaa kohti, mutta ennenkuin ehdimme maalle nousta, se nakkasi meidät takaisin pohjoiselle rannalle.
Tällöin syntyi erimielisyys. Nähdessäni pohjoisen rannan niin lähellä, aloin meloa sinne. Luppakorva koetti meloa eteläistä rantaa kohti. Tukit pyörivät ympäri, emmekä me päässeet minnekään, ja kaiken aikaa metsä vilahteli sivutsemme, meidän kiitäessä virtaa alas. Emme voineet tapella. Ymmärsimme, että olisi ollut hulluutta kätemme ja jalkamme irroittaminen tukeista, jotka vain siten yhdessä pysyivät. Mutta kielin me riitelimme ja toisillemme närkästelimme, kunnes virta kiidätti meidät eteläistä äyrästä kohti uudelleen. Se oli nyt lähin päämäärä, ja kaikessa sovussa rupesimme yhdessä sinnepäin melomaan. Maalle laskimme erääseen poukamaan, ja kiipesimme heti puihin tähystelemään ympäristöä.
13
Vasta sen päivän jälkeisenä yönä kuin olimme joutuneet joen etelärannalle, tapasimme tulikansaa. Varmaankin joku vaeltava metsästäjäjoukko oli leiriytynyt lähelle sitä puuta, jonka Luppakorva ja minä olimme yöpuuksemme valinneet. Tulikansan äänet ne ensiksi meitä säikäyttivät, mutta myöhemmin pimeän tultua huomiotamme herätti tuli. Varovasti ja ääntä pitämättä hiiviskelimme puusta puuhun, kunnes hyvästi voimme katsella näkymöä.
Lähellä jokea olevalla aholla puitten keskellä paloi tuli. Sen ympärillä oli puolikymmentä tulilaista. Luppakorva kapsahti äkkiä minuun kiinni, ja tunsin hänen vapisevan. Katsahdin tarkemmin ja näin sen pienen kurttuisen metsästäjävanhuksen, joka oli ampunut Hammasrikon jotenkin kolmisen vuotta sitten. Hänen noustessaan ylös ja käydessään nakkaamassa lisää puita nuotioon, näin hänen onnahtelevan raajarikkoisella jalallaan. Mikä siinä lie ollutkin, jokin parantumaton vaiva se oli. Hän näytti vieläkin kuivemmalta ja kurttuisemmalta kuin ennen, ja hänen kasvojensa karvat olivat aivan harmaat.
Toiset metsästäjät olivat nuoria miehiä. Maassa heidän lähellään huomasin heidän kaarensa ja nuolensa, ja tunsinpa, mitä aseita ne olivat. Tulilaisilla oli eläinten nahkoja vyötäisten ympärillä ja hartioilla. Mutta heidän käsivartensa ja säärensä olivat alastomat, eikä heillä liioin ollut mitään jalkaverhoja. Kuten ennen olen sanonut, eivät he olleet aivan niin karvaiset kuin me, laumalaiset. Heidän päänsä ei ollut iso, ja heidän ja laumalaisten välillä oli sangen vähän erotusta pään kaltevuusasteeseen nähden silmistä lähtien taaksepäin.