Mielissämme se kuvasteli salaperäisenä ja pelottavana, hirveänä tuntemattomana. Kuten sanottu, me pysähdyimme sen laitaan. Pelkäsimme. Tulilaisten huudot lähenivät. Me katsahtelimme toisiamme. Partanaama juoksi hyllyville hetteille ja tapasi tanakampaa pohjaa ruohomättäällä kymmenkunnan metrin päässä edessäpäin. Hänen vaimonsa ei seurannut. Hän koetti, mutta sävähti takaisin pettävältä pinnalta ja kyyristyi maahan. Nopsajalka ei odottanut minua eikä hän liioin pysähtynyt, ennenkuin oli hyppelehtinyt Partanaaman sivutse satakunta metriä ja tavannut paljon suuremman mättään. Samoihin aikoihin kun Luppakorva ja minä olimme päässeet hänen rinnalleen, tulilaisia näkyi puitten välistä. Partanaaman vaimo, joka heidät nähdessään mielettömäksi säikähti, syöksyi meidän perässämme. Mutta hän juoksi sokeasti, mitään varomatta ja solahti hetteisiin. Me käännyimme ympäri ja katselimme; näimme heidän nuolillaan ampuvan häntä hänen painuessaan mutaan. Nuolia alkoi putoilla ympärillemme. Partanaama oli nyt saavuttanut meidät, ja me neljä loiskahdimme eteenpäin tietämättä minne, mutta yhä ulommaksi suolle.
18
Harhailuistamme suurella suolla ei minulla ole mitään selvää tietoa. Ponnistellessani muistoani, sukeltautuu esille yhteen sopimattomain vaikutelmain sekamelskana, ja ajan arvioiminen on ihan mahdotonta. Minulla ei ole aavistustakaan, miten kauan olimme tällä ruohoisella nevalla, mutta viikkoja siellä lienemme kuluttaneet. Muistelmani tapahtumista ovat säännöllisesti aina painajaisluonteisia. Muistan vain aavistamattoman ajan pituista, alati vaihtelevan pelon painantaa ja harhailua, loppumatonta harhailua halki märän ja ikivetisen erämaan, missä myrkylliset käärmeet meitä iskeäkseen tavoittelivat ja eläimet ympärillämme karjuivat, ja hetteet allamme hyllyivät ja kintereitämme imeä muksuttivat.
Tiedän, että lukemattomia kertoja meidän oli pakko suuntaamme muuttaa eteen tulleitten jokien, järvien ja sakeavetisten merien takia. Myrskyjä oli ja vesitulvia suurten alavain maakaistaleitten yli; ja kärsiä saimme nälkä- ja kurjuuskausia, jolloin meitä puissa vankeina pitivät päivämäärin nämä ajoittaiset tulvat.
Sangen räikeänä väikkyy mielessäni yksi kuva. Ympärillämme on suuria puita, niiden oksilta roikkuu pitkää, harmaata sammalnaavaa, ja suuria matelijoita, hirvittäväin käärmeitten näköisiä, luikertelee ympäri runkoja ja kiemurtelee vyyhteinä ilmassa. Ja kaikkialla ympärillä on mutaa, hyllyilevää mutaa, josta kaasuja ilmoille pulputtelee ja joka pohisee ja pirisee sisäistä kuohuntaansa. Ja kaiken tämän keskellä on meitä kymmenkunta. Me olemme laihoja ja kurjia, ja luumme kajastavat läpi tiukalle pingotetun ihon. Me emme laula, emme lepertele emmekä naura. Emme liioin vallattomina leiki. Sillä kerran niin ylenpalttisesti eloisa mielemme on toivottomasti masennuksissa. Me päästelemme surkeita, vaikertelevia ääniä, toisiamme tuijottelemme ja käpristelemme toistemme turviin. Onpa se olemisemme kuin eloon jääneen kourallisen kokousta maailmanlopun jälkipäivänä.
Tällä kuvalla ei ole mitään yhteyttä toisten suossa sattuneiden tapausten kanssa. Miten koskaan sen poikki onnistuimme pääsemään, sitä en tiedä, mutta lopultakin jouduimme paikkaan, missä matala harjujono vietti joen rantaa kohti. Se oli meidän jokemme, joka samoinkuin mekin oli suoriutunut suuresta suosta. Etelärannalta, missä joki oli uransa murtanut läpi harjujen, tapasimme useita luolia hiekkakalliossa. Etäämmällä lännessä valtameri kuohuili äyrästä vastaan, joka oli kasaantunut joen suun poikki. Ja tänne luoliin me asumaan asetuimme, oleskelupaikkanamme meren rantama.
Paljon meitä ei ollut. Tavan takaa päivien vieriessä ilmestyi laumalaisia lisää. He kömpivät suosta yksitellen, kaksittain tai kolmittain, enemmän kuolleina kuin elävinä, melkeinpä vain liikkuvina luurankoina, kunnes meitä lopulta oli kolmisenkymmentä. Sitten ei enää ketään suosta ilmaantunut, mutta Punasilmää ei joukossamme ollut. Ja huomattava on, että ainoakaan lapsi ei ollut elänyt pelottavan matkamme yli.
Yksityiskohdittain en aio kertoa niistä vuosista, joita meren rannalla elimme. Ei se ollut onnellinen olopaikka. Ilma oli raakaa ja kalseaa, ja alituisesti saimme kärsiä yskää ja vilua. Sellaisessa ympäristössä emme voineet säilyä. Lapsia meillä kyllä oli, mutta heikostipa ne elämään juurtuivat, kuolivat pieninä; meitä taas kuoli useampia kuin uusia syntyi. Lukumäärä alati väheni.
Ravinnon laatumme perinpohjainen muutos ei ollut meille hyväksi. Niukalta saimme kasviaineita ja hedelmiä, ja meistä tuli kalansyöjiä. Myrskyilmoina nakkautui rantamalle raakkuja, näkinkenkiä, kuorisimpukoita ja suuria meriäyriäisiä. Myöskin löysimme monenlaisia leväkasveja, jotka olivat hyviä syödä. Mutta ravinnon vaihdos tuotti meille vatsavaivoja, eikä meistä kukaan milloinkaan lihavaksi päässyt. Kaikki olimme laihoja ja huonosti syöneen näköisiä. Pyydystäessään isoja abaloneja Luppakorva sai surmansa. Yksi niistä sulki kuorensa hänen sormensa ympärille luodeveden aikana ja vuoksivesi nousi ja hukutti hänet. Hänen ruumiinsa löysimme seuraavana päivänä, ja antoipa se meille opetuksen. Toista meikäläistä ei koskaan siepattu abalonin sulkeutuvaan kuoreen.
Nopsajalan ja minun onnistui kasvattaa yksi lapsi, poika — ainakin saimme hänet hengissä säilymään useita vuosia. Mutta olenpa ihan varma, että hän ei ikinä olisi voinut tulla toimeen tässä pelottavassa ilmastossa. Mutta ilmestyipä eräänä päivänä tulilaisia taas näkyville. He olivat tulleet jokea alas, ei hirsilautalla, vaan karkeatekoisella ruuhella. Kolme heitä oli siinä melomassa, ja yksi heistä oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. He laskivat maalle meidän rannallemme, ja hän lynkytteli hietikon poikki tutkimaan luoliamme.