Se oli meille hirmupäivä. Useimmat henkiin jääneistä pakenivat mustikkasuota kohti ja etsivät turvapaikan sen läheisessä metsässä. Ja koko päivän metsästäviä tulilaisparvia samoili metsässä, surmaten meitä, missä vain tapasivat. Se oli nähtävästi varsinaisen suunnittelun toteuttamista. Lisäännyttyään oman alueensa rajojen ulkopuolelle, he olivat päättäneet valloittaa meidän alueemme. Se oli surullista valloitusta! Meillä ei ollut mitään keinoa heitä vastaan. Se oli teurastusta, rajatonta teurastusta, sillä eivätpä he ketään säästäneet, surmasivat nuoret ja vanhat ja riistivät perusteellisesti maan meidän hallustamme.
Meistä tuntui kuin maailman loppu olisi ollut käsissä. Puihin pakenimme, viimeiseen turvapaikkaamme, mutta vain joutuaksemme kierroksiin ja surmatuksi perhe perheeltä. Runsaasti tällaista näimme sen päivän kuluessa, ja minä halusinkin nähdä. Nopsajalka ja minä emme koskaan kauan pysyneet samassa puussa, ja siten me säästyimme kierroksiin joutumasta. Mutta mitään paikkaa ei tuntunut olevan, minne mennä. Tulilaisia oli kaikkialla, himoten hävittämistyönsä toimittamista. Minne päin käännyimmekin, aina heitä oli vastassa, ja tämän takia näimme runsaasti heidän kättensä töitä.
En nähnyt, miten lie äitini käynyt, mutta Lörpän näin ammuttavan alas vanhasta kotipuustani. Ja pelkäänpä, että sen johdosta hiukan iloissani pyörähtelin. Ennenkuin tämän osan kertomustani sivuutan, täytyy kertoa Punasilmästä. Hänet vaimoineen tavotettiin eräästä puusta mustikkasuon laiteilla. Nopsajalka ja minä pysähdyimme pakoretkellämme sitä katselemaan. Tulilaiset olivat siksi innostuneita työssänsä, etteivät meitä havainneet, ja sitäpaitsi olimme hyvässä suojassa tiheikössä, minne olimme lymynneet.
Kokonaista parikymmentä metsästäjää oli puun alla laukoen nuoliaan sinne. Aina he poimivat nuolensa, kun ne maahan putosivat. En voinut nähdä Punasilmää, mutta kuulin hänen ulvovan jossakin puussa. Hetken kuluttua hänen ulvontansa kuului tukahutetulta. Hän oli kai ryöminyt johonkin koloon rungossa. Mutta hänen vaimonsa ei tällaista suojaa löytänyt. Nuoli pudotti hänet maahan. Pahoin oli hän haavoittunut, sillä hän ei yrittänytkään päästä pakoon. Hän kyyristyi suojaavaisesti pienokaisensa yli (joka lujasti hänessä riippui), ja teki rukoilevia eleitä ja ääniä laski tulilaisille. He kerääntyivät hänen ympärilleen ja nauroivat hänelle — aivan kuin Luppakorva ja minä olimme puuvanhukselle naureskelleet. Ja aivan samoin kuin me olimme häntä tikuilla ja oksilla pistelleet, niin pistelivät tulilaiset Punasilmän vaimoa. He pistelivät häntä nuoliensa kärjillä ja kutkuttelivat hänen kylkiänsä. Mutta hän oli typerä raukka. Ei halunnut hän tapella. Eikä hän liioin kiukustunutkaan. Hän yhä vain oli kyyryllään lapsensa yli ja rukoili. Muuan tulilainen astui aivan hänen viereensä. Hänen kädessään oli nuija. Hän näki ja ymmärsi, mutta rukoilevia ääniä hän vain päästeli, kunnes isku tärskähti.
Punasilmä ontossa rungossa oli turvassa heidän nuoliltaan. He seisoivat ryhmässä ja keskustelivat hetken aikaa; sitten yksi heistä kiipesi puuhun. Mitä siellä ylhäällä tapahtui, sitä en voi sanoa, mutta kuulin tulilaisen kiljuvan ja näin alhaalla olevain kiihkoilevan. Muutaman minuutin kuluttua hänen ruumiinsa mätkähti maahan. Eikä hän liikkunut. Toiset häntä katselivat ja nostivat hänen päätänsä, mutta takaisin se putosi hervottomana, kun he sen laskivat irti. Punasilmä oli puolestansa kostanut.
He olivat ylen kiukkuisia. Aivan rungon juuressa oli aukko. He keräsivät ruohoa ja puita ja tekivät tulen. Nopsajalka ja minä toisiamme syleillen odotimme ja katselimme tiheiköstä. Toisinaan he tuleen nakkasivat runsaslehväisiä vihreitä oksia, jonka jälkeen savu kävi sangen paksuksi.
Äkisti näimme heidän väistyvän puun luota. Mutta eivätpä olleet kyllin sukkelia. Punasilmä hypätä loiskautti heidän keskellensä. Hän oli pelottavasti raivoissaan ja huiteli murskaavasti ympärilleen pitkiä käsivarsiaan. Hän kiskasi yhdeltä naamanahan irralleen, kirjaimellisesti kiskasi sen irti muhkuraisilla sormillaan ja äärettömien lihaksiensa voimalla. Toista hän puri kurkkuun. Tulilaiset peräysivät hurjasti ja raivoisasti kiljuen, mutta syöksivät sitten hänen kimppuunsa. Hänen onnistui saada käsiinsä nuija ja alkoi särkeä pääkalloja kuin munan kuoria. Hänestä oli heille liiaksi tekemistä, ja pakko oli heidän uudelleen peräytyä. Tätä hän käytti hyväkseen, kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan yhä raivokkaasti ulvoen. Muutamia nuolia lensi hänen jälkeensä, mutta hän suin päin uppoutui tiheikköön ja oli mennyt.
Nopsajalka ja minä kiipeliimme varoen poispäin, mutta törmäsimme vastakkain toisen tulilaisparven kanssa. He meidät ajoivat mustikkasuohon, mutta me tunsimme puutiet suon poikki kaukaisemmille rämeiköille, missä he eivät voineet maata myöten meitä seurata, ja niin me heistä pääsimme. Toiselle puolen saavuimme kapealle metsäsuikaleelle, joka erotti mustikkasuon länteenpäin laajenevasta suuresta suosta. Täällä tapasimme Luppakorvan. Miten hän oli pelastunut, sitä en voi kuvitellakaan, ellei hän edellisenä yönä ollut nukkunut kokonaan muualla kuin luolilla.
Tänne metsäsuikaleelle olisimme voineet rakentaa puupesät ja asettua kokonaan asumaan: mutta tulilaiset halusivat suorittaa hävitystyönsä perinpohjin, iltapäivällä Partanaama vaimoineen pakeni itäpuolella olevista puista, kohahti sivutsemme ja oli mennyt. He pakenivat äänettä ja nopeasti, ja heidän kasvoissansa oli hälyttävä ilme. Siltä suunnalta, josta he olivat tulleet, kuulimme metsästäjäin huutoja ja kiljuntaa sekä muutamain laumalaisten parkumista. Tulilaiset olivat löytäneet tien suon ylitse.
Nopsajalka, Luppakorva ja minä seurasimme Partanaaman ja hänen vaimonsa kintereillä. Päästyämme suuren suon laitaan, me pysähdyimme. Emme tunteneet sen polkuja. Se oli alueemme ulkopuolella, ja aina sitä olivat laumalaiset välttäneet. Kukaan ei ollut sinne milloinkaan mennyt — tai ei ainakaan sieltä palannut.