Silloin havaittiin äkkiä, että hänen maallaan, minkä viranomaiset olivat ilmoittaneet isännättömäksi, sentään oli omistaja ja että oli olemassa lailliset paperit tämän omistusoikeudesta. Nyt näytti siltä, kuin Darlingilla ei olisi ollut mitään hyötyä raadannastaan. Kukkulan maa oli ollut aivan arvotonta silloin, kun hän ryhtyi sitä viljelemään, ja omistaja, jolla oli laajoja alueita, ei ollut osannut kuvitellakaan sen voivan kehittyä sellaiseen kuntoon, mihin luonnonihminen oli sen saattanut työllään… Määrättiin sopiva hinta, ja Darlingin kauppasopimus laillistutettiin.
Mutta sitten tuli kamala kolahdus. Häneltä ehkäistiin pääsy kauppapaikalle. Tien poikki, minkä hän itse oli raivannut, vedettiin piikkilanka-aitaus. Se oli niiden samojen vanhoillisten ainesten salaisia hankkeita, jotka olivat laahanneet luonnonihmisen sairaalahallitusten eteen Los Angelesissa ja karkoittaneet hänet Havaijilta. Itsetyytyväisen väen on vaikea ymmärtää muita, joiden tyytyväisyys rakentuu aivan toisenlaisille perusteille kuin heidän. Näyttää aivan ilmeiseltä, että virkamiehet olivat hyvissä väleissä sanotun vanhoillisen aineksen kanssa, sillä Darlingin raivaama tie pysyi suljettuna. Mitään ei tehty vääryyden korjaamiseksi — viranomaiset päinvastoin järkähtämättömästi välttivät asiaan puuttumista. Mutta luonnonihminen tanssi ja lauleli yhtä iloisena kuin tavallisesti sentään. Hän ei istunut öitä hautomassa kärsimäänsä vääryyttä. Hänellä ei ollut aikaa olla katkera. Hän uskoi, että hän oli tässä maailmassa ollakseen onnellinen, eikä häneltä riittänyt silmänräpäystäkään tuhlata muihin tarkoituksiin.
Hänen plantaasilleen johtava tie oli tukossa. Hän ei voinut raivata uutta sen tähden, ettei hänellä ollut siihen tarvittavaa maata. Hallitus oli kehoittanut häntä käyttämään melkein pystysuoralla rinteellä olevaa polkua, mitä myöten villisiat kulkivat. Kiipesin hänen kanssaan polkua ylös, ja meidän täytyi käyttää käsiämmekin apuna. Sellaista polkua on mahdoton muuttaa tieksi, ellei ole apuna insinööriä, höyrykonetta ja teräskaapelia. Mutta mitä välitti luonnonihminen siitä! Hänen lempeä elämänoppinsa käski häntä maksamaan hyvällä pahan, mitä ihmiset hänelle tekivät. Ja kuka voi väittää, ettei hän ollut onnellisempi kuin kiusantekijänsä?
"Vähät siitä joutavasta tiestä", sanoi hän minulle, kun meidän oli onnistunut hilautua eräälle vuorenpengermälle, missä läähättäen istuuduimme lepäämään. "Hankin tässä pian lentokoneen, ja silloin he joutuvat häpeään. Raivailen parhaillaan tasaista kenttää lentokoneen laskeutumispaikaksi, ja kun ensi kerran tulet Tahitille, pääset suoraan aivan oveni edustalle."
Eräänä iltana näin hänen haukottelevan ja kysyin, mitenkä pitkän yöunen hän soi itselleen.
"Seitsemän tuntia", kuului vastaus. "Mutta kymmenen vuoden kuluttua nukun vain kuusi tuntia ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua viisi. Aion lyhentää untani tunnilla joka vuosikymmen, näetkös."
"Ja satavuotiseksi tultuasi et siis nuku lainkaan", veistin siihen.
"Aivan niin. Ihan niin. Kun tulen satavuotiseksi, en tarvitse lainkaan unta. Ja myös elän silloin pelkällä ilmalla! On olemassa kasveja, mitkä tekevät niin, kuten tiedät."
"Mutta onko ihminen milloinkaan päässyt niin pitkälle?"
Hän pudisti päätään.