Snark oli niihin aikoihin merellä matkalla Fidzi-saarille. Ranskalainen merimies muistui mieleeni, ja tunsin ensimmäisen kerran todellista levottomuutta. Neljä uutta samanlaista haavaa olin saanut — mätähaavaa, joiden aiheuttamat tuskat valvottivat minua öisin. Päätin kallistuttaa ja puhdistuttaa Snarkin Fidzi-saarilla ja matkustaa sieltä ensimmäisellä höyrylaivalla Australiaan saadakseni kunnollista lääkärinhoitoa. Sitä ennen minun täytyi maallikkolääkärin ominaisuudessani hoitaa itseäni parhaan mukaan. Luin läpi kaikki lääketieteelliset teokset, mitkä olivat mukanani. En löytänyt riviä enkä sanaakaan, mikä olisi soveltunut vaivaani. Turvauduin terveeseen järkeen saadakseni arvoituksen ratkaistuksi. Pahaluontoiset ja tavattomasti leviävät mätähaavat olivat syövyttävä myrkky. Se myrkky oli poistettava. Päätin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan elohopeakloridi aseenani. Pelkkä lääkkeen nimikin miellytti minua — tuntui viittaavan niin sanottuun hevoskuuriin. Puhutaan tulen vastustamisesta tulen avulla. Syövyttävä myrkky tuhosi minua — mielikuvitukseni käski minua tekemään vastarintaa käyttämällä toista syövyttävää myrkkyä. Muutamia päiviä senjälkeen käytin vuorotellen kloridikääreitä ja vetysuperoksidikääreitä. Ja katso! Kun saavuimme Fidzi-saarille, oli neljä haavoista parantunut, ja viides oli tuskin herneenkään kokoinen.
Tunsin silloin olevani aivan pätevä yaw-ihottuman hoitaja. Samalla sentään tunsin terveellistä kunnioitusta sitä sairautta kohtaan. Mutta niin ei ollut laita Snarkin muun väen. Heissä ei näkeminen herättänyt uskoa. Jok'ainoa oli nähnyt, miten minä olin haavoista kärsinyt. Ja olen varma siitä, että kaikilla oli sellainen perusvakaumus, että heidän oma mainio ruumiinrakenteensa ja muut mainiot ominaisuutensa ehdottomasti panisivat tien pystyyn ilkeälle myrkylle, mikä oli hyökännyt minun vähäverisen olemukseni ja keskinkertaisen persoonani kimppuun. Port Resolutionissa Uusilla Hebrideillä Martin meni paljasjaloin pensaikkoihin kävelemään ja palasi laivalle monissa naarmuissa, joita oli varsinkin hänen säärissään.
"Sinun olisi parasta olla varovainen", sanoin hänelle. "Sekoitan sinulle hiukan elohopeakloridia, millä saat pestä naarmusi — pieni varovaisuus ei näet ole pahaksi."
Mutta Martin hymyili ylimielisesti. Hän ei tosin sanonut suoraan, mutta antoi minun joka tapauksessa selvästi ymmärtää, ettei hän ollut niinkuin muut miehet — minä olin ainoa, johon hän tässä tapauksessa saattoi verrata itseään — sekä että hänen naarmunsa parantuisivat parissa päivässä. Hän piti myös minulle esitelmän siitä erikoisesta puhtaudesta, mikä oli ominaista hänen verelleen, ja siitä tavattomasta helppoudesta, millä hänen haavansa aina paranivat. Tunsin itseni oikein nöyräksi hänen lopetettuaan rakentavaisen puheensa. Oli ihan päivän selvää ja varmaa, että minun vereni puhtauden laita oli aivan toisin.
Eräänä päivänä kajuuttapoikamme sattui silitystöitä tehdessään polttamaan jalkansa raudalla ja sai kolme tuumaa pitkän ja puoli tuumaa leveän haavan. Mutta hänkin hymyili ylimielisesti, kun tarjosin elohopeakloridia ja muistutin häntä omista kovista kokemuksistani. Ja kaikella asianmukaisella kohteliaisuudella Nakata antoi minun ymmärtää, että minun verestäni ei tietänyt sitä eikä tätä, mutta että hänen verensä oli ensimmäisen luokan japanilaista Port Arthur-verta, ja se oli kyllä all right, eivätkä siihen mitkään mikrobit pystyneet…
Kokkimme Wadan täytyi kerran suurveneemme tapaturmaisesti ajauduttua maihin hypätä rantaan ja työntää vene takaisin kuohuviin tyrskyihin. Korallit ja simpukat raapivat pahasti hänen jalkojaan. Tarjosin hänelle kloridipulloani. Vielä kerran sain palkakseni ylimielisen hymyn ja kuulla, että hänen verensä oli sellaista verta, mikä oli antanut huutia Venäjälle ja antaisi vielä jonakuna kauniina päivänä huutia Yhdysvalloillekin, ja että ellei hänen verensä lääkkeisiin turvautumatta pysyisi terveenä mokomien naarmujen uhalla, hän olisi valmis tekemään harakirin milloin tahansa pelkästä häpeästä.
Kaikesta tein sellaisen johtopäätöksen, että maallikkolääkärin kunnia ei paljoa paina, jos hän on lääkinnyt myöskin itseään. Muu väki oli alkanut arvella minun potevan lievää kloridiraivoa haavakysymyksissä. Jos kohtakin oma vereni oli epäpuhdasta, niin ei kai minulla ollut mitään syytä uskoa, että muidenkin veri olisi sellaista…
En enää jatkanut tarjouksiani. Aika ja mikrobit olivat puolellani, ja minun tarvitsi vain odottaa.
"Luulenpa, että haavoihini on päässyt likaa", sanoi Martin muutaman päivän kuluttua. "Pesenpä ne perin pohjin… Silloin ne varmasti pian paranevat", lisäsi hän nähtyään, etten tahtonut tarttua koukkuun.
Meni kaksi päivää, mutta Martinin haavat eivät menneet umpeen, ja kerran yllätin hänet istumasta jalat kuumalla vedellä täytetyssä sangossa.