Mapuhin kasvot olivat kuolonkeltaiset. Hän nojasi heikkona vaimoonsa.
— Hyvä vaimo, hän sanoi tärisevällä äänellä yrittäen muuttaa sitä. —
Tunnen hyvin poikanne. Hän asuu laguunin itäpuolella.
Ulkoa kuului huokaus. Mapuhin rohkeus kasvoi jälleen. Hän oli uskotellut kummitusta.
— Mutta mistä te tulette, vanha vaimo? huusi hän.
— Mereltä, kuului alakuloinen vastaus.
— Tiesinhän sen, tiesinhän sen! huusi Tefara heilutellen itseään.
— Mistä ajasta aikain on Tefara laittanut vuoteensa vieraan majaan? kuului Naurin ääni maton läpi.
Mapuhi katsoi peläten ja moittien vaimoonsa, sillä hänen äänensä oli nyt ilmaissut heidät.
— Ja milloinka lakkasi poikani Mapuhi tuntemasta vanhaa äitiään?
— Ei, ei, en minä ole — Mapuhi ei ole lakannut! hän huusi. Minä en ole Mapuhi. Hän on laguunin itäpuolella, sanoinhan minä.