Ngakura nousi istumaan vuoteelleen ja rupesi itkemään. Matto alkoi heilua.
— Mitä teette? kysyi Mapuhi.
— Tulen sisään, sanoi Naurin ääni.
Maton toinen pää nousi. Tefara yritti piiloutua peitteisiin, mutta Mapuhi piti kiinni hänestä. Hänen täytyi pitää kiinni jostakin. Yhdessä, nykien toisiaan, vapisevin jäsenin ja kalisevin hampain he tuijottivat nousevaan mattoon. He näkivät Naurin vettä valuvana ilman ahu'ta ryömivän sisään. He vierähtivät taaksepäin ja taistelivat Ngakuran peitteestä tahtoen verhota sillä päänsä.
— Antaisitte vanhalle äidillenne vettä juoda, sanoi henki valittavalla äänellä.
— Antakaa hänelle vettä juoda, komensi Tefara vapisevalla äänellä.
— Anna hänelle vettä juoda, yritti Mapuhi käskeä Ngakuraa vapisevalla äänellä.
Ja yhdessä he potkaisivat Ngakuran ulos peitteistä. Minuuttia myöhemmin kurkistaessaan näki Mapuhi hengen juovan. Kun se vielä ojensi vapisevan kätensä ja laski sen hänen kädelleen, tunsi Mapuhi sen painon ja uskoi, ettei se ollut henki. Silloin hän uskalsi lähetä ja veti Tefaran mukaansa ja seuraavassa tuokiossa he kaikki kuuntelivat Naurin kertomusta. Ja kun Nauri puhui Levystä ja pudotti helmen miniänsä käteen, silloin Tefarakin oli vakuutettu anoppinsa maallisesta olemuksesta.
— Huomenna, sanoi Tefara, — pitää sinun myydä helmi Raoulille viidestä tuhannesta frangista.
— Entä talo, huomautti Nauri.