— Hän rakentaa talon, vastasi Tefara. — Hän sanoo sen maksavan neljä tuhatta frangia. Hän siis antaa tuhannen frangia lisää tavarassa ja se on kaksi tuhatta Chiliä.
— Ja siitä tulee kuusi syltä pitkä? kysyi Nauri.
— Niin, vastasi Mapuhi, — kuusi syltä.
— Ja keskimmäiseen huoneeseen tulee kahdeksankulmainen lyöpäkello?
— Niin, ja pyöreä pöytäkin.
— No, antakaa minulle sitten jotakin syötävää, minulla on nälkä, sanoi Nauri tyytyväisenä. — Ja sitten minä tahdon nukkua, sillä minä olen väsynyt. Ja huomenna puhumme enemmän talosta ennenkuin myymme helmen. Parasta on ottaa nuo tuhat oikeassa rahassa. Rahat ovat aina paremmat olemassa kuin ostaa velaksi.
Pakana.
Ensi kerran tapasin hänet hirmumyrskyssä. Omituista kyllä, olimme taistelleet myrskyssä samalla kuunarilla enkä minä keksinyt häntä ennenkuin kuunari oli mennyt altamme kappaleiksi. Epäilemättä olin nähnyt hänet muun kanaka-miehistön joukossa laivalla, mutta tietoisesti ei minulla ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan, sillä Petite Jeanne oli liian täynnä väkeä. Paitsi kahdeksaa tai kymmentä kanaka-merimiestä, valkoista laivuria ja perämiestä, isäntää ja kuutta kajuuttamatkustajaa se kuljetti Rangiroasta purjehtiessaan noin kahdeksankymmentä viisi kansimatkustajaa — Paumotuksen ja Tahitin asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jokaisella sälylaatikkonsa, puhumattakaan makuumatoista, vaipoista ja vaatemytyistä.
Helmenkalastuskausi Paumotus-saarella oli lopussa ja kaikki palasivat nyt Tahitiin. Me kajuuttamatkustajat olimme helmien ostajia. Kaksi oli amerikalaista, yksi kiinalainen, Ah Choon (valkoisin kiinalainen, mitä olen milloinkaan nähnyt), yksi oli saksalainen, yksi Puolan juutalainen, ja minä täydensin puolen tusinan.
Oli ollut hyvin suotuisa kalastuskausi. Kellään meistä ei ollut syytä valittaa, eipä edes kellään kahdeksastakymmenestä viidestä kansimatkustajasta. Kaikki olivat tehneet hyviä kauppoja ja odottivat nyt vain saavansa kaikessa rauhassa levätä kyllikseen Papeetessa.