Petite Jeanne oli luonnollisesti liiassa lastissa. Se oli oikeastaan vain seitsemänkymmenen tonnin vetoinen eikä sillä ollut oikeutta kuljettaa kymmenettä osaakaan siitä määrästä, mitä sillä nyt oli mukanaan. Kansiluukkuihin saakka se oli lastattu täyteen helmiäisiä ja kopraa. Oli ihan ihme, että miehistö saattoi hoitaa sitä. Kannella ei ollut liikkumisen tilaa. Päästäkseen kulkemaan piti heidän astua pitkin laivan partaita.
Öisin he liikkuivat harppoen nukkuvien yli, joita kannella oli — sen vannon — kaksi kerrosta. Lisäksi siellä oli kananpoikia ja porsaitakin ja jam-säkkejä, ja jokainen mahdollinen paikka vielä ripustettu täyteen kokospähkinänippuja ja banaaniterttuja. Molemmin puolin etu- ja perävanttien välille, tarpeeksi matalalle, jotta etupuomi voi kääntyä vapaasti, oli jännitetty köysiä ja jokaisessa köydessä riippui ainakin viisikymmentä banaaninippua.
Matka tuntui käyvän ikäväksi, vaikkapa voisimmekin sen suorittaa kahdessa, kolmessa vuorokaudessa, mikä olisi vallan hyvin riittänyt, jos kaakkoispasaadi olisi tuullut reippaasti. Mutta eihän se puhaltanut. Ensimmäisten viiden tunnin kuluttua se kuoli pois vain tempovaksi ja läähättäväksi leyhkymiseksi. Tyyntä kesti koko yön ja seuraavan päivän niin raskaana ja tukehuttavana, että jo pelkkä ajatus avata silmiänsä aiheutti päänkipua.
Toisena päivänä kuoli muuan mies, alkuasukas eräältä itäiseltä saarelta, kalastuskauden parhaimpia sukeltajia. Isorokko — se oli hänen tautinsa, vaikken voi käsittää, miten se oli päässyt laivaan, kun ei yhtään tunnettua tapausta ollut sattunut maissa silloin, kun jätimme Rangiroan. Nyt sitä kuitenkin oli laivalla — yksi oli kuollut ja kolme muuta sairaana.
Siinä ei ollut mitään tekemistä. Ei voitu eristää sairaita eikä antaa heille hoitoa. Olimmehan me lastatut kuin sardiinit. Ei ollut muuta neuvoa kuin mädätä ja kuolla — se merkitsee, ei ollut muuta tehtävää sen yön jälkeen, joka seurasi ensimmäistä kuolemantapausta. Sinä yönä, nähkääs, karkasivat perämies, isäntä, Puolan juutalainen ja neljä alkuasukasta suuressa valasveneessä. Heistä ei ole kuultu mitään sen jälkeen. Aamulla kapteeni puhkaisi kaikki muut veneet, ja siinä me sitten olimme.
Sinä päivänä sattui kaksi kuolemantapausta ja seuraavana kolme ja sitten se kohosi kahdeksaan. Oli omituista nähdä, miltä kannalta me asiaa katsoimme. Alkuasukkaat vaipuivat mykän kauhun tilaan. Kapteeni — Oudouse nimeltään, ranskalainen — hermostui ja tuli levottomaksi, sai suorastaan kouristuskohtauksia. Hän oli suuri, lihava mies, painoltaan vähintäin kaksi sataa naulaa, ja muuttui äkkiä veteläksi ja tutisevaksi hyytelö- ja rasvavuoreksi.
Saksalainen, kaksi amerikalaista ja minä ostimme kaiken skotlantilaisen viskyn ja kuljimme aina hienossa humalassa. Teoria oli todellakin sukkela —- jos pidimme itsemme alkoholin läpihapattamina, niin jokainen rokkobakteerio, mikä tulisi kosketukseen kanssamme, palaisi heti tuhaksi. Ja teoria piti paikkansa käytännössä, vaikka minun täytyy tunnustaa, etteivät kapteeni Oudouse eikä Ah Choon saaneet tautia. Ranskalainen ei juonut ollenkaan ja kiinalainen vain lasin päivässä.
Ne olivat ikäviä päiviä. Kun aurinko kohosi pohjoiseen, paistoi se melkein kohtisuorasti. Tuulta ei ollut, lukuunottamatta joitakuita puuskia, jotka puhalsivat tuimasti noin kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntiakin, ja päättyivät aina vedenpaisumusta muistuttavaan rankkasateeseen. Jokaisen puuskan jälkeen paahtoi aurinko jälleen nostaen kokonaisia höyrypilviä vettä valuvista kansista.
Tuo höyry ei ollut miellyttävää. Siinä oli kuolleiden löyhkää, täynnä miljoonia ja yhä miljoonia bakteerioita. Me otimme aina ylimääräisen lasillisen, kun näimme höyryn nousevan kuolleista ja kuolevista, ja tavallisesti sitten vielä pari, kolme lisäryyppyä, koko vahvoiksi sekotettuina. Sitäpaitsi oli meillä tapana kallistaa muutamia laseja aina kuin kuolleita heitettiin mereen hai-kaloille, joita parveili ympärillämme.
Yksi viikko kului näin, mutta sitten loppui visky. Se oli onni, sillä en taitaisi muuten olla nyt elossa. Täytyi olla raitis mies kestääkseen seuraavat tapaukset. Sen luultavasti myönnätte, kun mainitsen pienen tosiseikan — vain kaksi miestä jäi meistä kaikista eloon. Toinen mies oli tuo pakana — niin ainakin kapteeni Oudouse häntä nimitti sillä hetkellä, kun tulin tietoiseksi hänen olemassaolostaan. Mutta palatkaamme asiaan.