Oli viikon loppupuoli, visky oli lopussa ja helmenostajat raittiita. Silloin tulin sattumalta katsahtaneeksi ilmapuntariin, joka riippui kajuutan käytävässä. Sen normaalitila oli Paumotuksen seuduilla 29.90, ja olihan tavallista nähdä sen vaihtelevan 29.85:stä 30:een, vieläpä 30.05:een, mutta kun näki sen, niinkuin minä, laskevan 29.62:een, oli se tarpeeksi raitistuttamaan juopuneimmankin helmenostajan, vaikka hän polttaakin tuhaksi isorokkobakteerioita skotlantilaisella viskyllä.
Näytin ilmapuntaria kapteeni Oudouselle ja sain tietää, että hän oli jo useampia tunteja nähnyt sen laskemisen. Paljoa ei voinut tehdä, mutta mitä tehtiin, oli hyvin tehty lukuunottaen olosuhteet. Hän käski korjata purjeita kokoon ja vähentää niitä myrskypurjeisiin saakka, jakoi pelastusrenkaat ja odotti myrskyä. Erehdyksen hän teki vasta tuulen tultua. Hän käänsi tuuleen, joka oli alihangan puolella, mikä olisikin ollut oikein päiväntasaajan eteläpuolella, ellei — ja siinä se erehdys olikin — ellei olisi oltu aivan hirmumyrskyn tiellä.
Me olimme keskellä sen uraa. Sen näin tuulen tasaisesta kiihtymisestä ja ilmapuntarin säännöllisestä laskemisesta. Tahdoin saada kapteenin kääntämään myötätuuleen ja pitämään sitä suuntaa, kunnes ilmapuntari lakkaisi laskemasta, ja sitten luovimaan jälleen ylös tuuleen. Kiistelimme tästä, kunnes hän tuli hysteeriseksi, mutta hän ei muuttanut suuntaa. Pahinta oli, etten saanut muita helmenostajia puolelleni. Mikä minä olin miehiäni tietämään merestä ja sen tavoista enemmän kuin tavallinen kunnon kapteeni? Se oli heidän ajatuksensa, sen tiesin.
Luonnollisesti nousi kauhea aallokko, enkä milloinkaan unohda niitä kolmea ensimäistä aaltoa, jotka kuunari sai sisäänsä. Se oli laskenut tuuleen, ja ensimmäinen aalto teki puhdasta jälkeä. Pelastusrenkaat olivat vain vahvoja ja terveitä varten ja heilläkin oli niistä vähän hyötyä, kun taas kaikki vaimot ja lapset, banaanit ja pähkinät, porsaat ja laatikot, sairaat ja kuolleet lakaistiin pois huutavana ja kirkuvana röykkiönä.
Toinen aalto täytti Petite Jeanne'n kannen laitoja myöten, ja kun perä vajosi ja keula nousi taivasta kohti, niin vierivät kaikki sekä elävät että kuolleet peräpuolelle. Se oli ihmiskoski. He menivät pää edellä, jalat edellä, sivuttain, vieritellen, sätkien, kiemurrellen, taistellen, väännellen. Silloin tällöin joku sai kiinni tuesta taikka köydestä, mutta päälletulevien paino riipaisi irti kaikista sellaisista otteista.
Yhden miehen näin tarttuvan oikean puolen ristipollariin — hänen päänsä murtui kuin munankuori. Näin, mitä oli tulossa, juoksin ylös kajuutan katolle ja sieltä itse suurpurjeeseen. Ah Choon ja amerikalainen yrittivät seurata minua, mutta minä olin hyppäyksen verran heidän edellään. Amerikalainen pyyhkäistiin perän ylitse kuin kaarnan kappale. Ah Choon sai kiinni ruorirattaan poikkipuusta ja kiepautti itsensä sen taakse, mutta eräs suurikasvuinen Raratonga vahine (nainen) — painoi varmaan kaksisataa ja viisikymmentä — paiskautui suoraan häntä vastaan ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri. Ah Choon tarttui toisella kädellään kanaka-ruorimieheen ja samassa hetkessä kallistui laiva oikealle kyljelleen.
Ruumiiden ja aallokon ryntäys muutti äkkiä suuntaansa ja kääntyi oikealle puolelle. Ja niin he menivät, Ah Choon, ruorimies ja vahine; voinpa vannoa, että näin Ah Choon'in irvistävän minulle filosofin alistuvaisuudella kiepsahtaessaan laidan ylitse mereen.
Kolmas aallokko, suurin kaikista, ei tehnyt niin paljon tuhoa. Kun se tuli, oli joka ikinen vielä elossa oleva turvautunut köysiin. Kannella oli kenties tusina läähättäviä, puolitukehtuneita raukkoja vierimässä sinne tänne yrittäessään ryömiä turviin. He menivät kaikki menojaan laidan ylitse samoin kuin molempien jälellä olevien veneiden pirstaleet. Jäljellä olevat helmien ostajat ja minä toimitimme aaltojen välillä noin viisitoista naista ja lasta kajuuttaan, mutta vähän niillä raukoilla oli siitä lopullista apua.
Tuuliko? Kaikesta kokemuksestani huolimatta en olisi voinut ymmärtää, että tuuli saattaa olla sellainen kuin se tuuli oli. Sitä ei voi kuvata. Kuinka joku voisi kuvata painajaista? Niin oli tämän tuulenkin laita. Se repi vaatteet pois päältä. Minä sanon: repi ne pois, ja tarkotan, mitä sanon. En pyydä teitä sitä uskomaan. Tahdon vain kertoa, mitä näin ja tunsin. Toisinaan en usko sitä itsekkään. Minä läpäisin kaiken sen, ja siinä on kylliksi. Kukaan ei voinut kääntää kasvojaan sitä tuulta vasten ja jäädä eloon. Se oli luonnoton ja vielä suurempi luonnottomuus oli sen jatkuva kasvaminen.
Kuvitelkaa lukemattomia miljoonia ja biljoonia tonneja hiekkaa. Kuvitelkaa tämä hiekka eteenpäin kiitävänä yhdeksänkymmentä, sata taikka joku muu määrä penikulmia tunnissa. Kuvitelkaa vielä tämän hiekan olevan näkymätöntä, mahdotonta erottaa, mutta kuitenkin painavaa ja tiheää. Tehkää näin, silloin saatte heikon aavistuksen, mitä tämä tuuli oli.