Kenties ei hiekka sittenkään ole oikea vertauskuva. Ajatelkaa mutaa, näkymätöntä, kouraan tuntumatonta, mutta raskasta kuin lieju. Ei, vaan vieläkin pahempaa. Olettakaa, että jokainen ilman molekyyli olisi liejusärkkä. Sitten koettakaa kuvitella näiden liejusärkkien lukemattomat työnnöt. Ei, minä luovun. Kuvattakoon sanoilla elämän luonnollisia ilmiöitä, mutta mahdotonta on kielen avulla kuvata joka suhteessa niin rajattoman kauheata kuin tämä tuuli oli.
Niin paljon tahdon kuitenkin sanoa: meri kohosi ensin korkeaksi, mutta tämä tuuli nujersi sen. Taikka oikeastaan: näytti siltä, kuin tämä hirmumyrsky olisi imenyt kitaansa koko valtameren ja sieltä purkautunut ilman tilalle.
Tietysti olivat purjeemme menneet aikoja sitten. Mutta kapteeni Oudousella oli Petite Jeanne'lla eräs varustus, jota en koskaan ollut nähnyt Etelämeren kuunareilla — meriankkuri. Se oli kartion muotoinen, purjekankainen säkki, jonka suuta piti auki rautalaite. Tämä meriankkuri muistutti jonkun verran lohikäärmettä, se haukkoi vettä niinkuin lohikäärme haukkoo ilmaa, eräällä erotuksella kuitenkin. Meriankkuri pysytteli ihan vedenpinnan alla pystysuorassa asennossa. Pitkä köysi yhdisti sen kuunariin. Seurauksena oli, että kuunari aina kulki keulalaita tuulta ja aaltoja vastaan..
Asema olisi ollut aika hyvä, ellemme olisi sattuneet ihan myrskyn tielle. Tosin tuuli repi irti purjeemme rautaköysistä, riipoi mennessään latvamastot ja vieritti pois kaiken irtaimen tavaran, mutta kuitenkin olisimme hyvin kestäneet, ellemme olisi olleet lähenevän myrskykeskuksen kohdalla. Se ratkaisi kohtalomme. Minä olin melkein tunnottomassa voimattomuuden tilassa tuulen pieksemisestä ja luulen melkein kadottaneeni kaiken toivoni eloonjäämisestä ja olleeni valmis kuolemaan, kun myrskyn keskus meidät saavutti. Se tuli täydellisenä tyynenä. Ei ollut pienintäkään henkäystä. Vaikutus oli tukehuttava.
On muistettava, että me olimme monta tuntia kestäneet hirveätä lihaksien jännitystä vastustaaksemme tuulen kovaa painoa. Ja nyt yhtäkkiä paino poistui kokonaan. Muistan, miten minä tunsin laajenevani, luulin lentäväni hajalle kaikkiin suuntiin. Jokainen atomi ruumiissani oli työntävinään toisia atomeja luotaan haluten lentää, lentää avaruuteen. Mutta tätä kesti vain hetken. Häviö uhkasi meitä.
Vapautuneena tuulen painosta meri alkoi heti aaltoilla. Se otti vauhtia, teki hyppyjä pilviä kohti. Jokaiselta kompassin suunnalta puhalsi tuo käsittämätön tuuli tyyntä keskustaa kohti. Seurauksena oli, että aaltoja kohosi kaikilta suunnilta, kun ei enää mikään tuuli ollut niitä painamassa. Ne hyppivät kuin korkit pulpahtaen vadin pohjasta. Kaikki järjestys ja säännöllisyys hävisi. Oli vain hillittömiä, mielettömiä aaltoja, ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuisia. Ne eivät enää olleetkaan aaltoja, ei ainakaan ennen nähtyjen kaltaisia.
Ne olivat roisketta, hirveätä roisketta — siinä kaikki. Kahdeksankymmentä jalkaa korkeata vedenpärskettä. Kahdeksankymmentäkö? Ne olivat enemmän. Ne nousivat yli mastojemme huippujen. Ne olivat räjähdyksiä, juopuneita, kaatuivat miten tahansa ja minne hyvänsä tyrkkien ja syleillen toisiaan. Ne kamppailivat keskenään, kaatuivat päällettäin taikka paiskautuivat erilleen kuin tuhannet vesiputoukset. Se oli sellainen valtameri, tämä hirmumyrskyn keskus, josta ei kukaan koskaan ole uneksinutkaan. Se oli sekasortoa, kolminkertaista sekasortoa. Se oli anarkiaa. Se oli mielettömäksi käyneen meriveden helvetillinen kita.
Entä Petite Jeanne? En tiedä. Pakana kertoi minulle jälkeenpäin, ettei hänkään tiennyt. Kirjaimellisesti sanoen se revittiin rikki, jauhettiin murusiksi, hävitettiin olemattomiin. Kun tulin tajuihini, olin vedessä uiden koneellisesti, vaikka olinkin enemmän kuin puoleksi hukkunut. Miten olin veteen joutunut, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Muistelin nähneeni kuunarin lentäneen kappaleiksi, sen oli täytynyt tapahtua samassa silmänräpäyksessä, kun oma tajuntani hävisi. Siinä minä nyt olin, ainoana mahdollisuutena tehdä parhaani, eikä sekään ollut mitenkään lupaavaa. Nyt tuuli jälleen, merenkäynti oli hiljaisempi ja säännöllisempi, ja minä tiesin sivuuttaneeni myrskyn keskustan. Onneksi ei ollut haikaloja läheisyydessä. Myrsky oli hajottanut sen saaliinhimoisen joukon, joka oli ympäröinyt kuoleman laivaa ja syönyt ruumiita.
Petite Jeanne meni kappaleiksi noin keskipäivällä. Siitä oli kulunut varmaankin pari tuntia, kun sain kiinni erään sen luukuista. Oli rankka sade, ja pelkkä sattuma ajoi minut ja kansiluukun yhteen. Lyhyt köydenpätkä roikkui kiinni sinkilässään, ja minä tiesin kestäväni ainakin yhden vuorokauden, elleivät hait palaisi takaisin. Kolme tuntia myöhemmin, mahdollisesti enemmänkin, pysytellessäni kiinni luukussa, suljetuin silmin ja keskittäen kaikki tahdonvoimani vetääkseni keuhkoihini tarpeeksi ilmaa hengen pitimiksi ja samalla estääkseni liikaa vettä sisääni pääsemästä ja ruumistani sen painosta uppoamasta, luulin kuulevani ääniä. Sade oli lakannut ja myrsky sekä aallokko asettuivat ihmeellisen nopeasti. Tuskin kahdenkymmenen jalan päässä näin kapteeni Oudousen ja pakanan toisella luukulla. He taistelivat luukun omistamisesta — ainakin ranskalainen huitoi rajusti.
"Paien noir (musta pakana)!" kuulin hänen huutavan ja samassa antavan kanakalle potkun.