Kapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa paitsi kenkiä. Ne olivat raskaat rihmakengät. Potku oli julma, sillä se sattui pakanan suuhun ja alaleukaan tehden hänet puoleksi tunnottomaksi. Odotin, että hän antaisi takaisin, mutta hän tyytyi uimaan yksin ja avuttomana varman välimatkan päässä vihollisestaan. — Joka kerta, kun aallokko heitti hänet lähemmäksi, potkaisi ranskalainen hänet edemmäksi, ja potkaistessaan hän aina huusi kanakalle: — Senkin musta pakana!
— Kahdesta centimistä tulisin kernaasti sinut upottamaan, sinä valkoinen peto! huusin hänelle.
Ainoana syynä, etten sitä tehnyt, oli se seikka, että tunsin itseni lopen uupuneeksi. Jo uimisen ajatuskin oli kammottava. Sen sijaan huusin kanakalle, että hän uisi luokseni ja jakaisi luukun kanssani. Otoo, se oli hänen nimensä (lausutaan O-to-o), oli Bora-Bora saarelta, joka on Seurasaarista läntisin. Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän löytänyt luukun ensiksi ja tavattuaan vähän ajan kuluttua kapteeni Oudousen tarjonnut hänelle turvaa — kiitokseksi tämä oli potkaissut hänet pois.
Näin satuimme Otoo ja minä ensiksi yhteen. Hän ei ollut mikään tappelija; päinvastoin hän oli kuin itse rakastettavuus ja lempeys ja uhrautuvaisuus, vaikka pituus olikin yli kuusi jalkaa ja lihakset kuin härkätaistelijalla. Taistelija hän ei ollut, mutta ei myöskään pelkuri. Hänellä oli leijonan sydän, ja niinä monina vuosina, jotka nyt seurasivat, näin hänen uskaltavan useita kertoja niin paljon, etten minä olisi luullut voivani uneksiakaan sellaista tehtävän. Tarkotan, että samalla kun hän aina karttoi tappeluun joutumista, jos se vain oli mahdollista, hän ei koskaan juossut tiehensä, kun oli tosi edessä. Siinä saikin "varoa itseänsä", kun Otoo kerran pääsi vauhtiin. En unohda milloinkaan, mitä hän teki Bill Kingille. Se tapahtui saksalaisella Samoalla. Bill King'iä pidettiin parhaimpana raskaan sarjan nyrkkeilijänä koko amerikalaisessa laivastossa. Hän olikin koko peto, oikea gorilla, sellainen, joka löi nopeaan ja kovasti. Hän alkoi potkaisten Otoota kaksi kertaa sekä lyöden kerran nyrkillään, ennenkuin Otoo piti tarpeellisena vastata. En luule kestäneen neljää minuuttiakaan, ennenkuin Bill Kingillä oli neljä katkennutta kylkiluuta, murtunut kyynärvarsi ja nyrjähtänyt olkapää. Otoo ei ymmärtänyt mitään taiteellisesta nyrkkeilystä. Hän käytti vain voimiaan. Ja Bill King sai potea hyvinkin kolme kuukautta parantuakseen niistä vammoista, mitä hänelle tuotti tämä ottelu, eräänä iltapäivänä Apian rannalla.
Mutta minähän menen kertomukseni edelle. Jaoimme kansiluukun. Vuorottelimme aina, toinen makasi pitkällään luukulla ja lepäsi, sillä välin kun toinen, kaulaansa asti vedessä, piti siitä vain käsillään kiinni. Kaksi päivää peräkkäin vuorotellen vedessä ja luukulla ajelehdimme valtamerellä. Lopulta hourailin melkein koko ajan, vain toisinaan kuulin Otoon mutisevan jotakin omalla kielellään. Vedessä olomme esti meidät kuolemasta janoon, vaikka merivesi ja auringonpaiste yhtyivätkin kaikkein herttaisimmasti ja kipeimmästi kirvelemään ja polttamaan ihoa.
Loppujen lopuksi Otoo pelasti henkeni. Kun tulin tajuihini, makasin rannalla kaksikymmentä jalkaa vedestä, suojanani auringon paahteelta joukko suuria kokospalmun lehtiä. Ei kukaan muu kuin Otoo voinut minua sinne kuljettaa ja kasata lehtiä varjostamaan minua. Hän makasi vieressäni. Sitten kadotin taas tajuntani ja kun jälleen heräsin, oli kylmä tähtikirkas yö ja Otoo painoi maitorikasta pähkinää huulilleni.
Olimme ainoat eloon jääneet Petite Jeanne'sta. Kapteeni Oudouse lienee kuollut väsymyksestä, sillä muutamaa päivää myöhemmin ajautui hänen luukkunsa maihin ilman häntä. Otoo ja minä elimme yhden viikon koralliriutalla alkuasukkaiden kanssa, josta meidät pelasti ranskalainen risteilijä ja kuljetti Tahitiin. Sillä välin olimme juhlallisesti vaihtaneet nimiä. Etelämeren saarilla tämä toimitus sitoo kaksi miestä vankemmin toisiinsa kuin veriveljeys Europassa. Alote oli minun, ja Otoo tuli siitä ylen onnelliseksi.
— Hyvä on, sanoi hän, — mehän olemme olleet tovereita kaksi vuorokautta kuoleman leuoissa.
— Tällä kertaa ne leuat kangersivat, huomautin minä.
— Te teitte hyvän työn, herra, vastasi hän, — eikä kuolema tahtonut olla halpamainen.