— Miksi sinä minua herrottelet? kysyin minä ja yritin näyttää loukkaantuneelta. — Olemmehan vaihtaneet nimiä. Sinä sanot minua Otoo'ksi ja minä sanon sinua Charleyksi; meidän kesken olkoon aina niin. Sehän on yleinen tapa. Ja kun kerran kuolemme ja jos sattuisi, että elämme uudelleen jossakin tähtien ja pilvien takana, olet yhä Charley minulle ja minä sinulle Otoo.
— Niin, herra, sanoi hän, ja hänen silmänsä loistivat lempeästä ilosta.
— Siinä sinä taas olet herroinasi! huudahdin hänelle paheksuvasti.
— Ei tee mitään, mitä minun huuleni sanovat, ne ovat vain minun huuleni, todisteli hän. — Mutta ajatuksissani on aina Otoo, sillä kun ajattelen itseäni, ajattelen teitä. Milloin hyvänsä joku lausuu nimeni, ajattelen teitä. Ja pilven takana ja tähtien takana, aina ja ikuisesti olette te minulle Otoo. Onko niin hyvä, herra?
Salasin hymyni ja vastasin, että sai niin olla.
Erkanimme Papeetessa. Minä jäin maihin toipuakseni täydellisesti, ja hän meni eräällä kutterilla omalle saarellensa Bora-Boraan. Kuusi viikkoa myöhemmin hän tuli takaisin. Hämmästyin aika lailla, sillä hän oli puhunut minulle vaimostansa ja sanonut luopuvansa pitkistä matkoista ja palaavansa hänen luokseen.
— Mitä aiotte tehdä, herra, kysyi hän ensi tervehdyksen jälkeen.
Kohotin hartioitani, se oli pulmallinen kysymys.
— Mitä hyvänsä, vastasin, — koko maailma, koko meri ja kaikki sen saaret ovat avoinna edessäni.
— Silloin seuraan teitä, oli hänen yksinkertainen vastauksensa, — vaimoni on kuollut.