Minulla ei ole koskaan ollut veljeä, mutta olenhan nähnyt muiden veljiä ja epäilen suuresti, tokko kellään miehellä on koskaan ollut sellaista veljeä kuin Otoo oli minulle. Hän oli veli, isä ja äiti yhtä aikaa. Minä tiedän tulleeni paremmaksi ja kunniallisemmaksi mieheksi Otoon vaikutuksesta. Välitin vähät muista miehistä, mutta minun täytyi aina tehdä oikein Otoon silmissä. Hänen vuokseen en uskaltanut turmella itseäni. Hän teki minut ihanteekseen ja hänen rakkautensa ja kunnioituksensa teki minut hänelle monin verroin paremmaksi kuin todella olinkaan. Oli hetkiä, joina seisoin aivan perikadon partaalla ja olisin ottanut ratkaisevan askeleen, ellei Otoota olisi ollut. Hänen ylpeytensä minusta vaikutti vasten tahtoanikin tunkeutuen tietoisuuteeni, saaden minussa suuren voiman, enkä lopulta tahtonutkaan tehdä mitään, mikä olisi vähentänyt tätä ylpeyttä.
Alussa en tosin ymmärtänyt hänen tunnettaan. Hän ei milloinkaan huomauttanut mistään eikä valittanut. Hitaasti selveni minulle, kuinka korkealle hän oli minut asettanut ajatuksissaan ja samalla aloin myöskin ymmärtää, kuinka suurta surua hänelle tuottaisin, ellen tekisi parastani.
Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Seitsemäntoista vuotta hän oli vartijana nukkuessani, hoiti minua sairaana ja haavotettuna — niin, otti itse haavoja taistellessaan puolestani. Hän otti pestin samaan laivaan kuin minäkin, ja yhdessä me risteilimme Tyynellä valtamerellä Hawaiista Sidney Headiin ja Torres-salmelta Galapagossaariin. Me purjehdimme Uusista Hebrideistä länteen Luisiadeihin, Uuteen Britanniaan, Uuteen Irlantiin ja Uuteen Hannoveriin. Me kestimme kolme haaksirikkoa — Gilbert-saarilla, Santa Cruz-ryhmässä ja Fidji-saarilla. Me myimme, ostimme ja vaihdoimme, missä oli vain dollarikin ansaittavissa helmillä, helmiäisillä, kopralla, kilpikonnanluulla tai hylkytavaroilla.
Työmme alkoi Papeetessa, heti sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut tahtovansa seurata minua minne hyvänsä. Siihen aikaan oli Papeetessa muuan klubi, jonne kokoontui helmien kalastajia, kauppiaita, laivureita ja kaikkea mahdollista roskaväkeä, Etelämeren seikkailijajoukkoa. Siellä pelattiin uhkapeliä ja juotiin hurjasti. Pelkään ottaneeni pahan tavan viipyä usein kauemmin kuin oli tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta miten myöhään siellä viivyinkin, aina oli Otoo minua odottamassa ja saattoi turvallisesti kotiin.
Aluksi hymyilin, sitten riitelin hänen kanssaan. Lopuksi sanoin suoraan, etten tarvinnut lapsenhoitajaa. Sitten en enää nähnyt häntä tullessani klubista. Mutta viikon kuluttaa huomasin sattumalta, miten hän minua seurasi, hiipien perässäni toisella puolella katua mangopuiden varjossa. Mitä minun oli tekeminen? Tiesinhän tehtäväni.
Huomaamattani aloin lyhentää viipymistäni klubissa. Sateisina ja myrskyisinä öinä juomisen ja pelin huumauksessa hiipi mieleeni ajatus Otoosta, joka seisoi ulkona odottamassa mangopuiden alla. Tosiaankin, hän teki minut paremmaksi ihmiseksi. Eikä hän kuitenkaan ollut turhan tarkka. Kristillisestä moraalista ei hänellä ollut mitään tietoa. Bora-Boran asukkaat olivat kaikki kristityitä, mutta hän oli pakana, ainoa uskoton koko saarella, suuri materialisti, joka oli varma siitä, että kun kuolee, niin on kuollut. Hän uskoi enemmän siihen, että pitää olla rehellinen ja tehdä aina oikein. Hänen lakikirjassaan oli halpamaisuus ja pikkumaisuus melkein yhtä raskas rikos kuin murha, niin, luulenpa, että hän kunnioitti murhaajaa enemmän kuin miestä, joka aina kieroilee ja käyttää konnankoukkuja.
Minun suhteeni hän vastusti kaikkea, mikä vain saattoi vahingoittaa minua. Pelistä hän ei puhunut mitään. Hän oli itse innokas pelaaja, mutta hänen mielestään oli terveydelle vahingollista olla myöhään ulkona. Hän oli nähnyt useiden saaneen kuumeen varomattomuudesta. Hän ei ollut myöskään ryypyn vihaaja, otti sen itse mielellään, kun oli märkää ja raskasta työtä veneessä, mutta hän puolusti kohtuullisuutta väkevien nauttimisessa. Hän oli nähnyt monen kuolleen tai turmeltuneen niiden myrkystä.
Otoo piti aina huolta minun hyvinvoinnistani. Hän ajatteli kaikki valmiiksi, punnitsi suunnitelmiani ja oli niistä enemmän innostunut kuin minä itse. Aluksi, ennenkuin ennätin huomata hänen harrastustaan, täytyi hänen aina arvailla aikomuksiani, kuten esimerkiksi kerran Papeetessa, kun olin aikeessa tehdä sopimuksen erään lurjusmaisen maamieheni kanssa guanokaupasta. En tiennyt häntä lurjukseksi eivätkä sitä tienneet muutkaan valkoiset Papeetessa, ei edes Otookaan. Mutta kun hän huomasi meidän ystävyytemme kasvavan, niin hän teki tiedusteluja tietämättäni. Syntyperäisiä merimiehiä kokoontui joka suunnalta usein Papeeteen. Otoo meni heidän joukkoonsa vaistonsa johtamana ja kyseli, kunnes tiesi tarpeeksi pitääkseen epäluulojaan oikeina. Olipa se tosiaan kaunis juttu, se, joka koski Randolph Watersia. En voinut aluksi uskoa sitä, kun Otoo ensiksi siitä kertoi, mutta kun puhuin siitä Watersille, tunnusti mies heti ja matkusti tiehensä ensimmäisellä laivalla, mikä meni Aucklandiin.
Tunnustan, ettei se minua aluksi miellyttänyt, kun Otoo pisti nenänsä asioihini. Mutta kun tiesin, ettei hän millään tavalla ollut omanvoitonpyyntöinen, täytyi minun lopulta ottaa lukuun hänen järkevyytensä ja arvostelunsa. Hänen huolenaan oli vain minun etuni, ja siinä hän oli tarkka- ja kaukonäköinen. Vähitellen tuli hänestä minun neuvonantajani ja lopulta hän tunsi asiani paremmin kuin minä itse. Minulla oli täysi määrä nuoruuden huolettomuutta, sillä pidin iloista elämää parempana kuin dollareita, seikkailuja hauskempina kuin tyyntä laskemista ja arvioimista. Onni oli, että minulla oli sellainen kaitsija. Tiedän, ilman Otoota en olisi tässä tänään. Monista esimerkeistä mainittakoon yksi. Minulla oli ollut hiukan kokemusta siitä, kuinka alkuasukkaita metsästetään, ennenkuin rupesin helmenpyytäjien kanssa hommiin Paumotus-saarella. Otoo ja minä olimme yhdessä Samoan rannalla — eikä meillä tosiaankaan ollut kovin lihavat päivät — kun sain tarjouksen ruveta värvääjäksi erääseen prikiin, joka purjehti hakemassa mustaa työväkeä viljelysmaille. Otoo otti pestin samaan laivaan, ja seuraavat kuusi vuotta me risteilimme milloin milläkin laivalla Etelämeren villeimpiä seutuja. Otoo piti aina huolta siitä, että hän sai perimmäisen airon minun vieressäni. Meillä oli tapana laskea itse värvääjä maihin. Turvavene oli muutamia satoja jalkoja taaempana, ja värvääjän vene, airot valmiina soutuun, ihan lähellä rantaa. Kun astuin maihin vaihtotavaroineni, jätti Otoo aina aironsa ja asettui perätuhdolle winchester-kivääri käsillä, purjekangaspalasen alla. Venemiehistö oli myöskin asestettu, vaikka kiväärit pidettiin piilossa veneen laitojen juurella vaipan alla. Sillä aikaa, kun minä suostuttelin villatukkaisia ihmissyöjiä tulemaan Queenslandin viljelyksille, piti Otoo vahtia. Ja hyvin usein hän minua varotti, matalalla äänellä, epäilyttävistä tempuista ja kavalasta petoksesta. Usein sain ensimmäisen varotuksen hänen pyssynsä laukauksesta, joka kellisti jonkun neekereistä. Ja kun minun täytyi paeta veneeseen, oli hän aina auttamassa ja suojelemassa. Muistan kerran Santa Annalla, kun selkkaus alkoi heti veneen laskettua maihin. Turvavene kiirehti kyllä pelastamaan meitä, mutta villejä tuli kymmenittäin, ja he olisivat tuhonneet meidät kaikki, ellei Otoo olisi rohkeasti hypännyt maihin, pistänyt kätensä tavaroihin ja heitellyt ympärilleen tupakkaa, helmiä, kirveitä, veitsiä ja kalikoon kappaleita joka puolelle.
Tämä oli jo liikaa villapäille. Sillä välin kun he tappelivat aarteista, irroitettiin vene rannasta ja me etenimme neljänkymmenen jalan päähän. Ja seuraavina neljänä tuntina sain juuri siltä rannalta kolmekymmentä työmiestä.