Hänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ilosta.
— Hyvä on, sanoi hän, — katsokaa, että kasööri pitää tarkkaa tiliä rahoistani, kun minä niitä tarvitsen, ja kyllä minä ne käytän, ei saa puuttua senttiäkään.
— Jos puuttuu, lisäsi hän hetken kuluttua innokkaasti, — saa kasööri maksaa ne omasta taskustaan.
Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän jo silloin käskenyt Carruthersin kirjoittaa testamentin yksin omaan minun hyväkseni, ja se säilytettiin Amerikan konsulinvirastossa.
Mutta loppu tuli, niinkuin täytyy tulla kaikille inhimillisille liitoille. Se tapahtui Salomonsaarilla, joilla me olimme eläneet nuoruutemme hurjimpina päivinä. Siellä me nyt taasen olimme — pääasiallisesti huvimatkalla, mutta myöskin tarkastamassa omaisuuttamme Florida-saarella ja mahdollisuuksia helmenkalastamiseen Mboli-salmessa. Veneemme olivat Savon rannalla, jonne olimme poikenneet ostamaan harvinaisia esineitä.
Savon ympärillä oli runsaasti haikaloja. Alkuasukkaiden tapa täällä oli haudata kuolleensa mereen, joten seutu oli tullut mieluiseksi olinpaikaksi pedoille. Sattumalta jouduin lähtemään rannasta pienessä kanootissa, joka oli liiaksi lastattu ja keikahti kumoon. Siinä oli neljä neekeriä paitsi minua — tai oikeastaan siinä riippui. Kuunari oli noin parinsadan kyynärän päässä. Huusin juuri venettä, kun yksi neekereistä alkoi kiljua. Hän piti kiinni kanootin päästä, ja sekä hän että kanootti upposivat useita kertoja. Lopulta hän päästi otteensa ja hävisi. Hai oli hänet vienyt.
Kolme jäljellä olevaa neekeriä yritti kiivetä kanootin pohjalle. Minä huusin ja kirosin ja löinkin lähimpää melalla, mutta eihän se auttanut. He olivat sokeita hädässään. Kanootti olisi kannattanut korkeintaan yhden heistä. Nyt se kääntelehti puolelta toiselle ja paiskasi heidät takaisin veteen.
Jätin kanootin ja lähdin uimaan kuunaria kohti toivoen, että joku vene ottaisi minut ennenkuin olisin perillä. Yksi neekereistä seurasi minua, ja me uimme rinnakkain aivan hiljaa, silloin tällöin pistäen päämme veteen tähystääksemme petoja. Sen miehen huuto, joka oli jäänyt kanootin ääreen, ilmoitti meille, että hänetkin oli otettu. Katsahdin veteen ja näin suuren hain ihan allani. Se oli hyvinkin kuusitoista jalkaa pitkä. Näin, miten sitten kävi. Se tarttui keskeltä neekeriin ja ui pois saaliinsa kanssa. Neekeri raukan pää, käsivarret ja hartiat olivat koko ajan vedenpinnalla, ja hän huusi sydäntäsärkevästi. Tällä tavalla hai kulki useita satoja jalkoja, kunnes se vihdoin hävisi veteen.
Minä uin kiivaasti toivoen, että se olisi viimeinen hai rannalla. Mutta oli vielä yksi. Oliko se ahdistellut ensin neekereitä vai oliko se ollut tappelussa muualla, sitä en tiedä, mutta se ei ainakaan pitänyt niin kiirettä kuin nuo toiset. En voinut enää uida niin nopeasti, sillä suurin osa voimia kului hain tähystelemiseen. Olin varuillani kun se teki ensimäisen hyökkäyksensä. Kaikeksi onneksi sain molemmat käteni sen kuonolle, ja vaikka se vetikin minut melkein upoksiin, sain sen kuitenkin poistumaan luotani. Mutta pian se alkoi uudestaan kierrellä ympärilläni. Toisella kerralla pelastuin samalla tavalla. Kolmas hyökkäys epäonnistui molemmin puolin. Se liukui samassa sivulle, kun yritin painaa käteni sen kuonolle, mutta pedon hiekkapaperinahka — minulla oli hijaton pusero — raapaisi nahan toisesta käsivarresta, olasta kyynärpäähän. Olin jo aivan uupunut ja menettänyt kaiken toivoni. Kuunariin oli vielä kahdensadan jalan matka. Kasvoni olivat vedessä vahtiakseni hain liikkeitä, kun näin ruskean ruumiin liukuvan välillämme. Se oli Otoo.
— Uikaa kuunarille, herra, sanoi hän. Ja hänen äänensä oli iloinen, ikäänkuin olisi kaikki ollut leikkiä. — Tunnen hait, ne ovat kuin veljiäni.